hirtetty

Raskaus = naiseus?

2010-02-18T02:53:00.001+02:00

- Hedelmällinen nainen!, ystävä kehaisi minua ihastuksissaan kun kuuli, että olen raskaana.
- Eikö ole ihanaa tulla äidiksi!, hihkaisi toinen.

Molemmat heistä tiesivät, etten kokenut itseäni naiseksi. Mutta sillä ei enää ollut väliä. Kun raskauden ensimmäisinä kuukausina rintani alkoivat kasvaa, nännini tummeta ja raskaustesti näytti positiivista, luovuin ilmeisesti oikeudesta valita itse sukupuoleni. Yhtäkkiä biologinen sukupuoli dominoi koko elämääni.

Paitsi ettei dominoinut. En kokenut sukupuoltani piirunkaan vertaa eri tavoin kuin ennen tiineeksi tuloani. Seksuaalisuuteni kyllä muuttui, minkä panin merkille huvittuneena: aiemmin olin ollut kiinnostunut ihmisistä sukupuoleen katsomatta. Nyt kiinnostus biomiehiin oli lakannut kuin seinään. Tajusin vähitellen, kuinka valtavasti olin halunnut lasta. Aloin myöntää itselleni, kuinka monet ihmissuhteistani (ja satunnaispanoistani) olivat alkaneet ja loppuneet lisääntymisen haluni vuoksi.

Tilanne oli absurdi: samaan aikaan, kun koin heteroydinperhemallin vieraammaksi kuin ennen, elämääni astuivat äitiysneuvola, äitiysvaatteet, (dis)informaatioläpyskät joiden kansissa malleilla on isot mahat ja vihkisormukset, vaihtoehtovanhemmuussivut joiden nimissä on jollain valinnaisella kielellä joko “mamma”, “nainen” tai jotain siihen suuntaan ja joissa saatettiin puhua yksinhuoltajaäitiydestä muttei koskaan, millään uhalla, murtauduttu hetero-oletuksen ulkopuolelle. Ystävät kyselivät minulta lapsen isästä ja siitä, kuka mies on se onnekas, vaikka tiesivät hyvin, etten aiemminkaan ollut pitäytynyt koiraissa kumppania valitessani. Ikään kuin se yksi siimahäntäinen sukusolu olisi sitonut minut lopullisesti sellaiseen sosiaaliseen muottiin, jossa alunperinkin olin tehnyt vain hämmentyneitä ja puolivillaisia vierailuja.

Olin haaveillut lapsesta jo kauan. Ensimmäinen vauvakuumeeni iski, kun olin 15. Sen jälkeen eri lapsentekotavat olivat milloin risteilleet päässäni, milloin unohtuneet muutamaksi vuodeksi. Useimpiin toiveistani liittyi, etten halunnut tietää, kuka olisi lapsen toinen biologinen vanhempi. Olin pohtinut erilaisia mielikuvituksellisia vaihtoehtoja orgioista (liiallinen tautiriski) usean siemennesteenluovuttajan kasaamaan cocktailmukiin (vaivalloinen toteuttaa) ja todennut, että helpointa ja nopeinta olisi yksinkertaisesti tarttua seuraavaan mahdolliseen tilaisuuteen, minkä sitten teinkin. Ajattelin, että lopulta biologisen isän tunteminen ei olisi niin kovin kauhea ajatus. Tulin raskaaksi melkein heti, minkä jälkeen sain kuulla, että henkilö jonka sukusolusta olin hedelmöittynyt oli raiskaaja. Luonnollisesti katkaisin välit häneen.

- Raskaana olevasta naisesta tulee tiikeriemo, naisten saunassa kommentoitiin raivoani. Ihmiset, joita olin pitänyt feministeinä ja ystävinäni, yrittivät kilvan suostutella minua seurustelemaan hedelmöittäjäni kanssa. Ikään kuin raiskauksella ei olisi mitään väliä, vaan kaikki johtuisi hormonitoiminnastani. Tuntui, kuin yhtäkkiä olisin tipahtanut ulkopuolelle jokaisesta sosiaalisesta verkostosta, johon olin onnistunut ujuttautumaan. Ystävät, joilla oli lapsia, samoin kuin kaikenkarvaiset lapsentekokirjat olettivat, että olisin valmis luopumaan syvimmistä periaatteistani kutoakseni kasaan jonkinlaisen ydinperheidyllin ulkokuoren; niissä ystävissä, jotka suhtautuivat heteroydinperhemalliin kriittisemmin, lapset herättivät lähinnä pelkoa ja inhoa.

En löytänyt samaistumiskohteita perhe- ja kasvatusoppaista, jotka joko olettivat heteroydinperheen tai olivat yh-äideille suunnattua terapiamateriaalia, jonka keskeinen sisältö oli “Vituttaako? Onko vaikeaa? Voi sua rassukkaa, ehkä vielä löydät miehen“. Löysin joitakin sateenkaariperheille tarkoitettuja resursseja, joissa oli arvokasta tietoa lähinnä eri hedelmöitystaktiikoista, mutta hyvin vähän siitä, mitä sikiämisen jälkeen tulisi tehdä.

Tajusin olevani pakotettu etsimään kaiken tarvitsemani tiedon julkaisuista, joissa minua puhuteltiin äidiksi, joka toteuttaa viimein naiseuden kukkeinta huippua. Äitini suositteli minulle Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa, josta löysin järkeviä imetysvinkkejä, mutta jonka kappale “Mistä tiedät olevasi raskaana?” alkaa sanoilla “Edellytyksenä on yhdyntä” ja jossa ilmoitetaan ystävällisesti myös, että “Naisena saat kokea oman ruumiisi olevan viimeinkin siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu.”

Neuvolasta taas annettiin käteen Vau’kirjan Vauvan odotus – opas, jossa oli erilliset osastot äideille ja isille. Koetin lukea protestiksi vain isäosastoa, mutta siitä ei tullut mitään: se oli pituudeltaan vain kolmanneksen äitiosastosta ja siinä neuvottiin isää lähinnä sietämään “rakkaansa hormoneita” ja huolehtimaan kodin asianmukaisesta varustelusta. “Varaudu siihen, että yöunesi voi häiriytyä kumppanisi levottomista unista ja tiheistä vessassa käynneistä”, isää neuvotaan. No shit. Vauva-lehdessä puolestaan hymyilevät, anorektisen hoikat äidit pukivat vuoden ikäisiä lapsiaan trendivaatteisiin kuin nukkeja. Hyvät ystävät, mikäli päädytte etsimään lastenteko- ja hoitovinkkejä kirjoista, suosittelen niiden pöllimistä mieluummin kuin kirjastosta lainaamista: silloin voitte huoleti heittää kirjan seinään niin monta kertaa kuin haluatte.

Tunne omasta totaalisesta ulkopuolisuudesta laajeni tajuamiseksi siitä, kuinka ulkopuolelle kaikki ei-naiset jäävät vanhemmuuden kulttuurissa. Kaikki lukemani oli kirjoitettu selkeästi nimenomaan äideille; isät otettiin huomioon sivuhuomautuksissa, ja jossain kohdin – esimerkiksi synnytystä käsittelevässä luvussa – saatettiin neuvoa, että myös isän kannattaisi lukea tämä luku. (Ja vain tämä luku – turha hänen on vaivautua enempää, eihän hän ole nainen.) Kuvituksessa nimenomaan naisilla oli sylissään vauvoja ja taaperoita. Minua kuvotti ja ahdisti se, miten vanhemmuuden typistäminen äitiydeksi ja naiseudeksi oli vallitsevana käytäntönä myös ns. asiantuntijoiden keskuudessa. Kuten käydessäni ensimmäistä kertaa ultrassa 17. viikolla, jolloin lääkäri sai ultrasta suoranaisen hepulin.

-Aijai että on äidin näköinen tyttö! Siis eihän sitä sukupuolta vielä voi tietää, mutta niin on sama profiili!, lääkäri hihkaisi ja tuli halaamaan. En enää tiennyt yhtään, mitä sanoa.
- Nauti nyt vaan tuosta ihanan naisellisesti kasvavasta mahastasi, neuvolan hoitaja puolestaan kehotti 21. viikolla.

Opettelin suojelemaan itseäni valitsemalla tarkkaan, kenen kanssa puhuin. En alkanut tarpeettomiin keskusteluihin hoitohenkilökunnan kanssa, hoidin vain tarkastukset ja peruskohteliaisuudet alta ja liukenin. Harjoittelin jämptiä, tiukkaa otetta sukulaisten kanssa puhuessa ja löysin itseni vastaamasta yhä useampiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin: “No mitäs ihmeen väliä sillä on?” Ne ystävät, joille koin voivani puhua vapaasti, saivatkin sitten osakseen useamman korvallisen. Samoin äiti, jolle löysin itseni soittelemasta yhä useammin. Hän kyseli kummallisia kysymyksiä eikä ehkä täysin tajunnut kaikkia ratkaisujani, mutta kunnioitti niistä jokaista. Tai hänen sanojensa mukaan, “kyllä yksi mummo voittaa kymmenen anarkistikaveria!”

Ja niin minä olin matkalla. Aloin tottua katkerasti siihen, että kannoin biologista sukupuoltani mukanani kuin näyteikkunassa. Kuin naiseus olisi bussi, jota olin pakotettu ajamaan niiden kaikkien tuttujen ja tuntemattomien, ihmisten ja instituutioiden takia, jotka sillä halusivat matkustaa. Sillä niin taisi todellakin olla, ettei kehoni ollut enää minun vallassani, vaan minun odotettiin vastaanottavan hymyillen valtavat kommenttien, neuvojen, ihastelujen ja lokerointien virrat – kehostani oli tullut jotakin yhteisöllistä, eikä se liittynyt niinkään minun yhteisööni vaan johonkin sellaiseen yhteisöön, johon minut oli kysymättä liitetty. Jossa kehoni ja sukupuoleni ei ollut enää oma asiani, vaan jotain, johon oli ilmeisesti lupa osallistua.

Joten istuin bussini ratissa ruuhkaisessa risteyksessä, kuuntelin korvalappustereoita ja kuvittelin ajavani keltaisella fillarilla pellon halki, tarakalla vain yksi hyvä ystävä.

Suomen Ateena - eli miksi valtaajat halutaan vankilaan

2009-08-20T16:28:00.002+03:00

Ateena 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Zenon Kitionilainen ehdottaa teoksessaan "Valtio" rahasta, temppeleistä ja avioliitosta luopumista. Kaupunkivaltio ihastui Zenonin ajatuksiin: elettiin aikaa, jolloin aviovaimolla ei ollut oikeutta poistua kotoa ilman miehensä lupaa, ja suurimmalle osalle asukkaista vapaus ja kansalaisuus olivat ostettavia hyödykkeitä, joihin heillä tulisi tuskin koskaan olemaan varaa. Zenonin puheet ja kirjoitukset eivät kuitenkaan saaneet yhteiskuntajärjestelmää muuttumaan. Siihen pystyivät vasta konkreettiset teot - monta vuosisataa myöhemmin. 2000-luvulla olemme nähneet jo niin monen filosofin, kirjailijan ja journalistin omistavan elämänsä vallankumousta lietsovalle tekstille yhteiskuntamme samanaikaisesti kovetessa, ettemme enää jaksa luottaa sanoihin kuten tekoihin. Jyväskylän yliopistolla Mattilanniemen kampusalueelle johtavan tien yli vievään siltaan oli kirjoitettu wissenarbeit macht frei, tietotyö tekee vapaaksi. Teksti pestiin vastikään pois: nyt vapaaksi tekee enää suora toiminta.

Aprillipäivänä 2008 tapahtui minun sukupolveni ensimmäinen valtaus Jyväskylässä - edellinen oli ollut vuonna 1991. Kampusalueella sijaitseva rakennus, Senaatti-kiinteistöjen omistama Polaari, oli aiemmin toiminut Jyväskylän Yliopiston erityispedagogiikan laitoksen tiloina, mutta ollut tyhjillään "sisäilmaongelmien vuoksi" noin vuoden. Talo ja sen väki saivat nimekseen Autonominen tiedekunta. Talosta toivottiin hengailutilan ja taidekeskuksen lisäksi myös tilaa opintoryhmille ja muille itseohjautuvan opiskelun muodoille. Nyt kahtakymmentäyhtä valtaajaa uhkaa vankeusrangaistus. Mitä oikein tapahtui?

Sen vajaan vuorokauden aikana, jonka tila ehti toimia ennen kuin mellakkavarusteisten poliisien ketju saartoi talon, tilassa ehti vierailla viidakkorummun kutsumana noin sata valtaajaa. Heistä harva tunsi toinen toistaan entuudestaan, mutta kaikki toimivat yksissä tuumin talokokouksessa päätettyjen linjojen mukaisesti. Barrikadit kohosivat sisäänkäynneille, betoniseinien ulkoasu koheni, musiikki raikasi ja toimittajat ramppasivat pihassa täydellisen money shotin toivossa.

Valtaustoimintaa ei Jyväskylässä ole koskaan ollut suurempien kaupunkien mittakaavassa, mutta aivan uutta se ei ole. Vappuna 1982 vallattu Mallasjuoman tehdas saatiin valtaajien vaatimusten mukaisesti nuorison käyttöön. Nykyään Juomatehdas on yliopistokäytössä. Tammikuussa 1991 vallattu Eerolan talo pysyi vallattuna toukokuulle saakka, minkä jälkeen se lahjoitettiin lopulta Jyväskylän Nuorisoasunnot Ry:lle.

Valtaus pyrki kritisoimaan myös yliopiston ja ylioppilaskunnan tapaa toimia. Talosta toivottiin paikkaa, jossa voisi opiskella toimimattoman instituution ulkopuolella, sen rinnalla tai sitä vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä talolla järjestettiin kaikille ilmainen opiskelijaruokailu.

Sanottiin, että Autonominen tiedekunta halusi kyseenalaistaa yliopiston, ylioppilaskunnan ja Jyväskylän kaupungin kaupallisen ja entisestäänkin kaupallistuvan tavan toimia. Valtaajien agendassa oli kuitenkin myös paljon muuta. Talonvaltausten agendojen tulkitsijalla on kuljettavanaan yllättävän monipolkuinen metsä. Valtaustoimintaa luonnehtii kaksijakoisuus, jossa toisaalta haetaan vallitsevan poliittisen järjestelmän hyväksyntää - jotta häätöä ei tapahtuisi - ja toisaalta pyritään sanoutumaan tästä järjestelmästä täydellisesti irti, toimimaan systeemin, sen lakien ja sen lainalaisuuksien ulkopuolella.

Kolikon ensin mainittua, reformistista puolta kuvastaa valtaajien vaatimus kulutusyhteiskunnan vaateista vapautetusta tilasta. Laajemmin vaaditaan kaupunkitilojen muuttamista ei-kaupallisiksi, itseohjautuviksi ja monikäyttöisiksi. Polaarin valtauksessa lisävaatimuksena oli yliopiston irrottaminen kapitalistisesta järjestelmästä.

Toisaalta valtaajien laiton metodi implikoi, ettei agendana ole yksinomaan autonomisten tilojen luominen vaan koko poliittisen systeemin murtaminen. Talonvaltaus toimintamuotona, metodina, kyseenalaistaa omistusoikeuden, sen, voiko rakennusta tai muuta omaisuutta ylipäätään hallinnoida joku, joka sitä ei suoraan käytä. Lisäksi se sanoo lakien usein olevan esteitä eettisen toiminnan tiellä - jolloin riittää, että ne kiertää. Jokainen yksittäinen valtaaja myös tietää toimivansa laittomasti ja olevansa valmis valtauksesta mahdollisesti koituviin lakiseuraamuksiin - tai niidenkin kiertämiseen. Valtaustoiminta, kuten kaikki laiton suora toiminta, tähtää viime kädessä tekijöidensä vallankumoukseen. "Etsitään sopiva talo, vallataan se ja muutetaan maailma", "Juusoksi" Megafoni-verkkolehdessä esittäytynyt valtaaja summaa.

Seuraavana päivänä, huhtikuun toisena, kymmenten kypärin ja luotiliivein sonnustautuneiden poliisien ketju saartoi talon ja eristi sen nauhalla. Pihalle syntyi spontaani mielenosoitus, jonka osanottajat mm. poistivat poliisin eristysnauhoja. Kun seitsemän tunnin piirityksen jälkeen valtaajia viimein lähdettiin kantamaan ulos, mielenosoittajat tukkivat maijojen poistumisteitä istumalla talolta lähteville poluille.

Uniikkia valtauksessa oli paitsi valtausliikkeen liittyminen suoraan opiskelija-aktivismiin ensimmäistä kertaa Suomessa, myös massiiviset repressiotoimenpiteet. Parikymmentä vietti yön tai kaksi putkassa ja kiinniotetuilta otettiin sormenjälkien lisäksi dna-näytteet. Syyteharkinta valmistui elokuussa 2009. 21:tä syytetään törkeästä vahingonteosta, josta rangaistus on vähintään neljä kuukautta tai enintään neljä vuotta vankeutta, sekä hallinnan loukkauksesta. Neljäätoista syytetään niskoittelusta ja kolmea haitanteosta virkamiehelle. Syytetyiltä vaaditaan yli 30 000 euron vahingonkorvauksia, joiden perusteena ovat pääasiassa seinämaalaukset. 13 valtaajalle tehtiin kotietsinnät, joissa takavarikoitiin mm. päiväkirjoja. Megafoni toteaa häädöstä, että se "täyttää poliittisen spektaakkelin merkit." Herää kysymys, oliko kyseessä Jyväskylän poliisin ylireagointi - vai onko Autonomisen tiedekunnan valtaus ollut poikkeuksellisen radikaali? Radikaalimpi kuin valtaajat tajusivat?

Valtaajien manifestista käy ilmi, että pyrkimys oli vetää huomiota tilanpuutteeseen ja yliopistopolitiikkaan, mutta tilavalinta vei valtaajat vastustamaan myös Senaatti-kiinteistöjä, joiden omistuksessa rakennus oli. Senaatti-kiinteistöt on osa valtion yksityistämispolitiikkaa. Sen hallussa ovat armeijatukikohdat, yliopistot ynnä muut ennen Suomen valtiolle kuuluneet rakennukset, ja se perii niistä markkinahintaista vuokraa. Näin esimerkiksi yliopistolle suunnattuja varoja siirretään toiseen taskuun. Valtaamalla Senaatti-kiinteistöjen omistaman rakennuksen Autonominen tiedekunta kielsi Senaatin hallintaoikeuden kyseiseen tilaan. Koska Senaatti-kiinteistöt on kiinteä osa valtion ekonomista koneistoa, implikoituna oli vastalause Suomen koko poliittista systeemiä vastaan - sen ensimmäisestä suomenkielisestä yliopistosta käsin. Suomen Ateenasta.

Samana vuonna Kreikan Ateenassa poliisi surmasi 16-vuotiaan Alexandros Grigoropoulosin. Oli Suomen itsenäisyyspäivä. Ateenan muuttui anarkistisen kapinan keskipisteeksi koko Kreikan anarkistien noustessa mellakoimaan. Esseessä Kreikka ja tulevat kapinat CrimethInc.-kollektiivi nostaa esille mellakan todellisen alkuperän: murha toimi mellakoiden kimmokkeena, mutta se ei ollut niiden aiheuttaja, murhaavathan poliisit Ruotsissakin sen johtamatta mellakointiin. Kreikan vaikea työttömyystilanne ei myöskään voi olla mellakoiden taustalla, sillä työttömyys ei ole johtanut mellakointiin muissakaan EU-maissa. Tosiasiassa kansannousun takana oli Kreikassa laajalle levittäytynyt antikapitalistinen liike: "Kreikan anarkistit tuntevat olevansa oikeutettuja raivoonsa, ja he kykenevät toimimaan sen pohjalta. Kiitos tästä kuuluu sosiaalikeskusten verkostolle. - - Ei ole oikopolkua vastaavan liikkeen kehittämiseksi tänne, jos haluamme pystyä vastaamaan samalla tavalla sortoon ja epäoikeudenmukaisuuteen. Militantit tempaukset ... voivat tarjota jonkinlaista kokemusta ja vauhtia, mutta kestävien kulttuuritilojen luominen on ehkä vielä tärkeämpää."

CrimethInc. esittää talonvaltausliikkeen kumouksellisen toiminnan selkärankana, ja eittämättä vastakulttuuri tarvitsee tiloja, joissa luoda itseään. Vallatut tilat ovat paikkoja jotka kokoavat yhteen kumouksellista yhteisöllisyyttä. Niissäkin tämä yhteisöllisyys manifestoituu usein lähinnä oluenjuontina - niin kaukana valtakulttuurista ei olla, että yhdessäololta aina odotettaisiin (anti)poliittista toimintaa - mutta tällaiset vastakulttuurikeskukset ovat silti niitä paikkoja, joista vallankumouksen kukinnot puskevat esiin. Sitä paitsi silloin, kun läsnäolo on rikos, kuten se vallatuissa tiloissa nykylainsäädännön mukaan on, on se aina myös radikaali poliittinen kannanotto. "Hallinnan loukkaus" on varsin osuva rikosnimike: kieltäydymme tulemasta hallituiksi, kieltäydymme antamasta kaupunkiamme, maailmaamme hallittavaksi. Jos emme saa kaikkea hallintaa murskattua, voimme sentään saada sen loukkaantumaan - joko vähän tai vakavasti.

Autonomisen tiedekunnan valtaus eroaa useimmista Suomessa tapahtuneista valtauksista siinä, että taloksi valittiin keskeisellä sijainnilla oleva arvokiinteistö, jolla on voimakasta poliittista signifikanssia, kun useimmiten valtaajat valitsevat pienemmän profiilin kiinteistön maksimoidakseen mahdollisuutensa jäädä taloon. Silti lyhyen ja kiihkeän valtauksen ryhmäintegriteetti oli valtauksen ajan häkellyttävä. Esimerkiksi talokokouksen päätöstä, että seinämaalaukset käyvät päinsä ainoastaan sisätiloissa, kunnioitettiin täysin eikä yhtään tagia ilmestynyt naapurustoon. Mitä tietysti voidaan pitää myös valitettavana seikkana... Siirtymä kampukselta, sen miellyttävästi keskustelevien opiskelijoiden liikkumareiteiltä, Alvar Aalto-tiiliseiniltä ja Alvar Aalto-jäljitelmätiiliseiniltä barrikadien yli Polaarin säkenöivän sivistymättömään väri-ja kuviokaaokseen oli mykistävä, ja keskiverrolle Keskisuomalaisen toimittajalle varmasti järkyttävä. Loukkasihan odottamattoman värikäs betonipinta koko sitä järjestelmää, jonka varassa hän elää.

Värillä nimittäin on yllättävän paljon väliä. Sen tietää jokainen graffititaiteilija - kun betoni muuttuu harmaasta pinkin ja sinisen kirjavaksi ovat yhteiskunnan peruspilarit uhattuina. Jopa siinä määrin, että graffitimaalareita on Suomessakin tuomittu vankeusrangaistuksin. Ja sen tietää jokainen maalipommin heittäjä: pinkki maali turkisliikkeen ikkunassa on vain maalia, ainoastaan liikkeen väri on muuttunut, mutta silti se on ajanut liikkeitä sulkemaan ovensa. Niinpä kun kokonainen suuri yliopistokiinteistö, miljoonan tai muutaman arvoinen, on saanut akademian hyväksymää makua vastustavan kuvioinnin, tutisevat yliopistoinstituution polvet. Se tietää kohdanneensa ensimmäistä kertaa sen liikkeen, joka hallitsemattomalla elinvoimallaan tulee vielä kumoamaan instituution reumaiset rakenteet. Se tietää, että on tapahtunut jotain, jota uusi maalikerros ei tule peittämään.

Tämän valossa ei tunnu enää yllättävältä, ylireagoivalta tai aiheettomalta, että Autonomisen tiedekunnan kaksikymmentäyksi kiinnijäänyttä halutaan törkeästä vahingonteosta lukkojen taa - vaikka näyttöä siitä, että yksikään kiinnijääneistä olisi omakätisesti osallistunut betonin vapauttamiseen harmaudestaan, ei ole. Juuri yhteisöllisyys on valtaustoiminnalle sekä sen alkuvoima että sen tavoite, ja siksi fasistisen järjestelmän logiikkaan sopii pyrkimys käyttää juuri yhteisöllisyyttä rangaistuksen perusteena.

Eikä yhteisö hajonnut poliisioperaation myötä. Helsingissä sikäläiset valtaajat järjestivät tukimielenosoituksen Senaatti-kiinteistöjen toimistolle, ja Jyväskylässä aktiiviset valtaustoiminnan puolustajat järjestivät piknikhenkisiä mielenosoituksia kampusalueella kesän ajan. Toista julkista valtausta ei kuitenkaan vielä ole tullut.

Vuoden aikana valtausliike Suomessa on harpponut eteenpäin. Helsinki on saanut sosiaalikeskus Satamansa valtaajien heltymättömän taistelun tuloksena, ja Joensuu on yllättänyt avarakatseisuudellaan antamalla valtaajilleen tilan Jokikadulta. Turussa ja Tampereella taistelu on jatkunut. Eikö sitten Jyväskylässä?

Joku saattaa epäillä, että Jyväskylän valtaajat ovat lannistuneet valtauksensa seuraamuksista. Tämän väitteen takana ei kuitenkaan voi seistä. Oppressiotoimenpiteet vaikuttavat aina radikalisoivasti, usein viiveellä - sillä kaikki elävät siemenet tarvitsevat aikaa itää - mutta aina ja sataprosenttisen varmasti. Ne pakottavat valitsemaan mahdollisista poluista joko assimilaation takaisin valtakoneistoon tai määrätietoisen loikan sen ulkopuolelle - ja jos henkilö, jonka vapauden holhoava koneisto on riistänyt, valitsee ensiksimainitun, voidaan hyvällä syyllä epäillä tukholma-syndroomaa. Siispä jos valtaustoimintaa ei tulla näkemään Jyväskylässä nyt, sitä tullaan todennäköisesti näkemään viimeistään silloin, kun Autonomisen tiedekunnan tapaus etenee oikeudenkäyntiin syyskuun 22., 23. ja 24. päivänä 2009.

Void Networkin mukaan "Kreikassa on yli 50 sosiaalikeskusta, ja anarkistisia poliittisia tiloja on kaikissa maan yliopistoissa". Ne ovat toimineet yhtenä rakenteena, jonka varassa Kreikan antiautoritääristä kansannousua on koordinoitu. Joissakin maissa poliisilla ei ole oikeutta astua kampusalueille: näin turvataan yliopistojen poliittinen riippumattomuus. Avoimesti anarkistinen tila kampusalueella on haaste, joka läimäisee valtakoneistoa valkoisella hansikkaalla sen punatulle poskelle - ja kaksintaistelu jatkuu yhä.

Helleilta (improvisaatio)

2009-07-19T00:56:00.005+03:00

Salissa istuessa jalkapohjat vikisevät kunnes laitat kengät kassiin, tarjoile mielenkiintoista jaloille:
helliä pudottautumisia, runon tahtiin heilumista, ilmaa varpaanväleihin ja sitten
siemenasioita, jalkapohjat raks-astuvat helteen kuivattamia koivunlehtiä ja pehmeitä
siemenasioita, ja pintakuivaa multaa, kadulle lähtiessä pelkäät lasia mutta jalka väistää sen, tarjoile mielenkiintoista jaloille:
marmorinen katukivi säilyttää päivän lämmön paremmin kuin betoninen, raossa kasvaa tyhjä herneenpalko, torin kivenraossa kasvaa polttamaton savi, sitä on kuulemma kymmenen metrin syvyyteen ja tämä kaupunki aikoo kaivaa sinne onkalon, johon ihmiset voivat ryömiä autoillaan, tarjoile mielenkiintoista jaloille:
istu tumpin ja lokinpaskan väliin hiekalle, tämä on osa monumenttia, tämä on osa lääkäriasemaa, tämä on osa kaupunkiyhteisöä, tämä on osa erikoistumisen kulttuuria, suojatien viiva on sileää, asfaltti tahmeaa, kantapää nuuskaa tuhkaa, polttariseurue kysyy avioliittoneuvoa, neuvo perumaan häät ja tunne itsesi ankarammaksi kuin jalkasi, jotka hyväksyvät koko maan
hiekassa istuessa kädet vikisevät kunnes laitat sormet kuumaan

Nylénin rikollinen kakutus

2009-07-15T15:12:00.007+03:00

Nylén-kakkua marsipaanitäytteellä

Pohja:
4,5 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
3 tl leivinjauhetta
1,5 levyä Anthon Bergin tummaa suklaata
3 dl kauramaitoa
150 g keijua

Kostutukseen:
1 dl kauramaitoa

Aloita tekemällä rikos. Sulata sitten yhteen keiju ja suklaa. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää niihin suklaarasvamömmö ja kauramaito. Kaada uunipannulle leivinpaperin päälle ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes taikina ei tartu haarukkaan pistettäessä. Anna jäähtyä ja kostuta. Leikkaa kahtia.

Täyte:
Puoli pötköä marsipaania
100 g tuoreita mansikoita
4 rkl vadelmahilloa

Kauli marsipaani puolen uunipellin kokoiseksi levyksi. Levitä toiselle kakunpuolikkaalle vadelmahillo ja mansikat viipaleina. Aseta päälle marsipaanilevy ja toinen kakunpuolikas. Oio kauluksesi ja rukoile Paaville pitkää elämää.

Kuorrutus:
50 g keijua
1,5 levyä Anthon Bergin tummaa suklaata

Sulata keiju ja suklaa yhteen ja levitä kakun päälle. Sui pulisonkisi.

Koristelu:
100 g tuoreita mansikoita
puoli pötköä marsipaania
teryleenisolmio
Morrissey-viittaus

kauli marsipaanista pitkiä levyjä kakun sivuille ja pyörittele siitä nauhoja idolisi nimen kirjoittamiseen. Koristele kakun keskiosa tavallisella suomalaisella etunimellä ja mansikoilla. Kruunaa solmiolla ja valitsemallasi Morrissey-viittauksella. Riisuudu ja syö.

paluu menneisyyteen, ja kaamoksen valo

2008-12-27T15:04:00.004+02:00

Jälkeen matkastapaluun ja palautumisen palasin menneisyyteen tutkimalla äitini kanssa mustaa grimoirea, johon äiti oli kirjoittanut päiväkirjaa ja minä runoja, tarinoita ja loitsuja 90-luvun alussa. Koska aikamatkailun hedelmät kuuluvat kaikille, aloitan Hirtetyn uuden ajan arkistohelmellä Arencá - Tunturin tyttö, jonka kirjoitin kahdeksanvuotiaana. Säilytin alkuperäisen kirjoitusasun kummallisine välimerkkivalintoineen päivineen (Noora oli jo kahdeksanvuotiaana kummallinen: hän aloitti repliikit sekä viivalla että lainausmerkillä)...

Arencá - Tunturin tyttö

Arencá oli jo viisivuotiaana kummallinen: hän ryömi ketunkoloihin ja syleili jäniksiä. Kun hän täytti kymmenen, eikä enää mahtunut ketunkoloihin ja oli liian iso jäniksille, hän ratsasti karhuilla ja leikki sutten kera. Sitten hänen äitinsä sairastui tuntemattomaan tautiin. Ensiksi Arencán äiti oli valkea, sitten sininen, sitten harmaa... Sitten hänen huulensakin muuttuivat ihon myötä valkoisiksi, sinisiksi ja harmaiksi, ja lopulta hän kuoli. Arencá oli vasta yhdentoista. Hän kiipesi Saanalle ja teki jäniksistä käsineet ja paistit. Hän alkoi oppia miesten taitoja. Hän oli isäänsä ja Vuori-Jussiakin parempi kiipeilijä. Kun hän oli kolmentoista, hän pystytti oman kodan. Viidentoista vanhana Arencá rakensi isänsä kanssa Saanalle myös porotallin ja hakkasi puolia tunturiin. Näin vieraiden oli helpompi tulla. Veden hän sai allaolevasta kylästä, samoin ruoan. Ja yhä vain oli Arencá Saanalla. Mutta kylään oli pitkä matka. Arencá oli onneton.
- "En voi elää toisten parissa, sillä uhrasin paholaiselle," hän ajatteli.
- "Mutta en minä tännekään jää."
Vaan niin oli taivaan hevonen riutu niihin aikoihin, ettei kukaan sitä voinut ajaa. Ottipa Arencá ohjakset: jo pikenä humma kiisi, kun vain Arencán näki. Säälipä Arencá kovin maan väkeä taivon herran vaimoksi päästyään. Ottipa kaamoksen valoksi palan aurinkoa ja asetti taivolle. Muulloin ei se ollut siellä, kuin pimeällä. Tämän Nimi oli määrännyt hänelle: siskonsa Skadjá oli Nimensä mukaan ollut kaiku. Nyt hän oli selvästi kuu.

Kun taivolla vietettiin Arencán häitä
ei kelläkään päässänsä ollut täitä.
Arencá oli kuin tähti
silloinkin, kun vierahat lähti.

Jäähy

2008-08-21T17:47:00.004+03:00

Hirtetty siirtyy pois Jyväskylän suojaisista ajatuspoukamista ja siirtyy kirjoittamaan liftaamisen käytännöstä Risteyksiä-rinnakkaisblogissa. Hyvää syystä!

terveisiä prosessista

2008-08-16T13:00:00.002+03:00

"Mielen prosessi ja planeetan prosessi ovat tulleet niin lähelle toisiaan, niin sekoittuneiksi, niin yhteenkutoutuneiksi, ettei voida erottaa ajatusta ilmakehästä, toimintaa merestä tai asennetta maasta."
-Peter Warshall

TAZ - rääppeet: Pakanuus

2008-08-08T12:39:00.004+03:00

Pakanuus
Hakim Beyn kirjasta T.A.Z.

Tähtikuvioita, joiden mukaan ohjata sielun parkkilaivaa. "Jos muslimi ymmärtäisi islamia, hänestä tulisi kuvainpalvoja." - Mahmud Shabestari Eleggua, ruma ovien aukoja jolla on koukku päässään ja kaurikotilot silmien paikalla, musta santeriasikari ja lasi rommia - on yhtä kuin Ganesha, elefantinpäinen potra Alkujen poika joka ratsastaa hiirellä, elin joka aistii jumaluuden todellisuutta ilmentäviä atropioita. He jotka eivät kykene tuntemaan barakaa eivät voi tuntea maailmankaikkeuden hyväilevää kosketusta.

Hermes Poimandres opetti herättämään eidolonit henkiin, asuttamaan henkiolennot ikoneihin - mutta ne, jotka eivät kykene tekemään tätä riittiä itselleen ja koko materiaalisen olemassaolon kouriintuntuvalle kudokselle tulevat perimään vain raskasmielisyyden, hölynpölyn ja rappion.

Pakanallisesta kehosta tulee enkelten hovi kaikille, jotka näkevät tämän paikan - tämän nimenomaisen lehdon - paratiisina ("Jos paratiisi on olemassa, se on varmasti tässä!" - kaiverrus mogulivaltakunnan aikaisen puutarhan portilla)...

Mutta ontologinen anarkismi on liian paleoliittista eskatologiaan - asiat ovat todellisia, noituus toimii, pensaiden henget yhtä mielikuvituksen kanssa, kuolema kiusallinen epämääräisyys - Ovidiuksen Metamorfoosien juoni - muuttuvaisuuden eepos. Henkilökohtainen myyttimaisema.
Pakanuus ei ole keksinyt lakeja - vain hyveitä. Ei pappisvirkaa, ei teologiaa tai metafysiikkaa tai moraalisuutta, vaan universaali shamanismi, jossa kukaan ei saavuta todellista ihmisyyttä ilman visiota.

Ruoka raha seksi uni aurinko hiekka ja sinsemilla - rakkaus totuus vapaus rauha ja oikeus. Kauneus. Dionysos, tuo juopunut poika pantterin selässä - pistävä nuoruusiän hienhaju - vuohi-ihminen Pan kahlaa halki vyötärönsyvyisen kiinteän maan kuin se olisi meri, ihollaan sammal- ja jäkäläkuori - Eros monistaa itsensä tusinaan pastoraalisen alastomaan iowalaiseen maalaispoikaan, joilla on mutaiset jalat ja lammen vaahtoa reisillään.

Korppi, potlatchin veijari, joskus poika, vanha nainen, lintu joka varasti kuun, männynneulaset lammen pinnalla, Heckle/Jeckle - toteemipaalunpää, rivi kuorossa laulavia hopeasilmäisiä variksia tanssimassa pölkkypinon päällä - on yhtä kuin Semar, kyttyräselkäinen albiinohermafrodiitti, Jaavan vallankumouksen varjoteatterisuojelija.

Yemaya, meren sinitähti jumalatar ja homojen suojelijatar - on yhtä kuin Tara, siniharmaa Kalin aspekti, Kalin tanssimassa pääkallokaulanauhoineen Shivan jäykällä lingamilla, nuolemassa monsuunipilviä metrisellä kielellään - on yhtä kuin Loro Kidul, jaspiksenvihreä jaavalainen meren jumalatar joka antaa sulttaaneille vahingoittumattomuuden voiman tantrisella yhdynnällä taianomaisissa torneissa ja luolissa.

Yhdestä näkökulmasta ontologinen anarkismi on äärimmäisen paljasta, kaikesta omaisuudesta ja ominaisuuksista riisuttua, köyhää kuin itse KAAOS - toiselta kantilta katsottuna se sikiää yhtä barokkimaisesti kuin Kathmandun nussimistemppelit tai alkemistinen embleemikirja - se loikoo divaanillaan turkkilaisia makeisia syöden ja kerettiläisiä päähänpistoja tuumiskellen toinen käsi löysissä housuissaan.

Sen merirosvolaivojen ruumat ovat lakattua mustaa, latinalaispurjeet ovat punaista; mustissa viireissä on vaakunamerkkinä siivekäs tiimalasi.

Mielen Etelä-Kiinan meri, lähtö vesille villiltä ja laajalta palmurannalta, rappeutuneista kultatemppeleistä tuntemattomille eläinkunnan jumalille, saaria saarten perään, tuulenhenkäys kuin märkää keltaista silkkiä paljaalla iholla, navigointia panteististen tähtien mukaan, hierofania hierofaniasta, valoa valon päällä vasten hohtavaa ja kaoottista pimeyttä.

Ihmissuhteet vapauden strategiana

2008-08-07T13:04:00.000+03:00

Ihmissuhteet, sanotaan, eivät ole poliittisia vaan yksityisiä. Se, miten kasvatamme lapsemme tai mitä makuuhuoneessa tapahtuu ei liity politiikkaan. Antiautoritääri voi alistua dominatrixille, koska se on "vain seksiä", ja feministi voi kuunnella isäänsä enemmän kuin äitiään, sillä kaikki tämä tapahtuu sillä alueella, joka jollain utuisella verholla on rajattu muun maailman ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Olen aina suhtautunut tähän kriittisesti, sillä ne arvot ja toimintamallit, joille annamme sijaa läheisimmissä ihmissuhteissamme, saavat sijan lähimpää itseämme. Niin kauan kun kyyllä on pesä povellani, sillä on pääsy mukanani koko maailmaani.

Vallan ja epävarmuuden teatterisalit

Eräs tuttuni väitti, että parisuhteissa on kyse ainoastaan vallasta. Minussa on kylliksi romantikkoa, että uskon ja tahdon uskoa niissä olevan myös jotain muuta, että uskon ja tahdon uskoa rakkauden olevan erotettavissa vallanhimosta sen sijaan, että niiden välille voisi vetää yhtäläisyysmerkin. Mutta valtarakenteita kyllä on kaikkialla, missä ihmisiäkin, ja monesti läheisten ihmissuhteidemme valtarakenteet ovat ristiriidassa koko muun ajatusmaailmamme kanssa.

Kysyn siis: millaisia valtarakenteita ihmissuhteissamme on? Mihin ne perustuvat? Ovatko ne aiheellisia? Entä miten ne ovat muutettavissa?

Oma epätieteellinen mutuhavaintomaailmani antaisi ymmärtää valtarakenteiden sekä ihmissuhteissa että tarkemmin katsottuna myös laajemmassa mittakaavassa perustuvan epävarmuuden ja riippuvaisuuden tunteille. Senkaltainen mielipiteiden, makutottumusten jne. ohjailu, jonka varassa sekä yhteiskuntamme että monet ihmissuhteet riippuvat, on mahdollista ainoastaan niin kauan, kun ohjailtava osapuoli tai kansanryhmä kokee olevansa toisesta / järjestelmästä henkisesti tai fyysisesti riippuvainen - tai ainakin pitää toisen / järjestelmän tapaa toimia oikeutetumpana, viisaampana, tyylikkäämpänä tai vain monimutkaisempana kuin omaansa.

Tuollainen epätasapainoinen näkemys läheisestä henkilöstä ja omasta itsestä on mahdollinen, koska illuusioihin perustuvassa ihmissuhteessa itse on tietysti "vain ihminen", mitä palvonnan kohde, ikoniksi noussut toinen, ei ole. Mahdollisuus olla oma kokonainen itsensä poistuu sekä itseltä, "vain ihmiseltä", että toiselta, "Hienolta Ihmiseltä", joka nyt ei saa näyttää heikkoja puoliaan. Tyypillisessä illuusioihin perustuvassa ihmissuhteessa kumpikin osapuoli näkee itsensä "vain ihmisenä" ja toisen tyylitelmänä, ikonina. Näin syntyy herkkä näennäinen balanssi, jonka ylläpito vaatii jatkuvaa oman olemassaolon oikeuttamista pyrkimällä jäljittelemään Hienoa Ihmistä ja kätkemällä omat heikkoutensa, jotta toinen ei halveksuisi tai katoaisi. Tämän teatterin yleisönä toinen näkee näyttelevän kumppaninsa sinä Hienona Ihmisenä, joksi itse toisen silmissä muuttuu.

Hienon Ihmisen rooli ei välttämättä ole henkilökuva menestyvästä, hymyilevästä, kaiken saavasta yli-ihmisestä, vaan idolisoitu Hieno Ihminen voi olla myös traaginen hahmo, kaikelle sanomiselleni ja tekemiselleni herkkä itsetuhon partaalla häilyvä posliininukke, jonka edessä on erikoisen tärkeää peittää omat ns. virheensä, sillä niistä kuullessaan nukkea sattuu niin kovin, että hänen koko olemassaolonsa on "vain ihmisen" teatterin varassa. Sekä yli-ihmisen että nuken rooleihin liittyy tyranniaksi yltyvä valta-asema: yli-ihminen tuomitsee sinut ja tekosi niin, että sinua sattuu. Nukke-uhri tuomitsee sinut ja tekosi niin, että häntä sattuu. Molemmat tuomiot täyttävät "vain ihmisen" syyllisyydellä ja itseinholla, jotka johtavat yhä huikeampaan teatteriin - yhä huikeampaan alistumiseen. Pahimmillaan ihmissuhde on molemminpuolista tyranniaa, joka ei synny halusta alistaa, vaan halusta tulla hyväksytyksi.

Sama koskee tietysti myös järjestelmää, jonka sisäpuolella väistämättä olemme. Yksi oire, jonka pohjalta on helppo haistella, kuka joutuu tekemään eniten kumppaninsa tai ympäröivän maailmansa hyväksynnän saadakseen, on pynttäytyminen. Kautta aikojen koristautuminen on ollut valta-aseman ulkoinen merkki ja siten tarpeen vain niille, joiden tarvitsema valta on muista riippuvainen. Muinaisuudessa miehet koristautuivat soitimelle naisten valikoidessa mieleisensä, nyt asetelma on päinvastainen. Mutta kautta aikojen eliitti on ollut kaikkein korein, ei siksi että heillä on siihen varaa - varallisuuden voi suunnata muuhunkin - vaan siksi, että heidän valta-asemansa on mahdollinen vain niin kauan, kun alemmat luokat hyväksyvät sen.

Kohti sosiaalista muutosta

Avoimuuden puutetta perustellaan tuskan pelolla. En uskalla kertoa rakkaalleni ihastuneeni toiseen tai äidilleni varastaneeni, sillä nukke-uhrille "tieto lisää tuskaa", ikään kuin tuska tulisi ilman syytä ja jäädäkseen. Mutta ihmissuhteessa tuskaa on kahdenlaista. On väkivallasta johtuvaa tuskaa ja on kasvukivuista johtuvaa tuskaa. Selvennänpä.

Jos ihmissuhde ei ole pelkkää valtapeliä ja riippuvaisuuden harhaa, jos sillä kuitenkin on aidon rakkauden ja kiintymyksen selkäranka ytimenään, ei teatteri ole välttämättömyys tai velvollisuus. Läheinen ihmissuhde voi päinvastoin olla turvallinen paikka avata omaa itseä radikaalin rehellisyyden strategialle. Sen sijaan, että rakentaisimme ihmissuhteistamme epävarmuuden, tabujen ja riippuvaisuuden turvasatamia, voimme tehdä niistä avoimuuden saarekkeita, tiloja joissa koko keho-mieli on tervetullut ilman rooliasua, ilman kampausta.

Yksi ihmissuhteiden suurimpia tabuja on se, mitä nimitämme uskollisuuden ihanteeksi. "Jos se pettää, jätä se." Mutta nimenomaan sen absoluuttisuus on työstänyt siitä valtavan tuhoisan aseen aitoa yhteisöllisyyttä vastaan. Se on veitsi, joka leikkelee summamutikassa ihmissuhteidemme hämähäkinseitin rihmoja vedoten juuri niihin asioihin, jotka se pyrkii tuhoamaan: rehellisyyteen, luotettavuuteen, rakkauteen. Ihastuminen on täysin luonnollinen asia myös parisuhteessa jo oleville. Mikäli omaan ihanaan ihastumiseensa joutuu suhtautumaan hirvittävänä salaisuutena, "jos rakkaimpani saa tietää, menetän hänet", kuinka varovaiseksi rakkaimpansa lähellä lopulta tulee? Kuinka monta eri puolta itsestään lopulta joutuu peittämään? Entä kun molemmat osapuolet ovat peittäneet puolet minästään? Voidaanko silloin enää puhua rehellisyydestä tai luottamuksesta, kun toiselle ei voi paljastaa oman itseään? Yksiavioisuuden lupaukseen kuuluu tavallisesti lupaus olla ihastumatta muihin kuin valittuun kumppaniinsa, mutta entä jos tämä lupaus on käytännössä mahdoton pitää (ellei onni ole myötäinen)? Voidaanko lupauksen, jonka pitäminen on mahdotonta, tekemistä pitää uskollisuutena? Minusta uskollista olisi näyttää itsensä ja varoa vannomasta väärää valaa.

Strategista olisi ottaa härkää sarvista ja nujertaa ensin suurin este todellisen avoimuuden ja rehellisyyden tiellä. Sen jälkeen muut sisäiset solmukohdat ovat heikenneet huomattavasti helpommiksi käsitellä. Vasta itsensä tunteva voi toimia todellisena muutosvoimana, sillä vasta itsensä tunteva voi tuntea tahtonsa. Jos vapaus on vapautta toimia tahtonsa mukaan, emme ole vapaita ennen kuin tunnemme itsemme. Jos vapaus on vapautta toimia tahtonsa mukaan, emme voi tukea rakkaimpiemme vapautumista ennen kuin tunnemme heidät. Vasta, kun tunnemme toisemme ja rakastamme toisiamme toistemme olemista rajoittamatta, voimme synnyttää todella ei-autoritääristä yhteisöllisyyttä.

Tietenkin se on vaikeaa. Tietenkin se sattuu, mutta se mitä sattuu on se puoli minusta joka haluaa pitää rakkaani marionetinlangat käsissään - se puoli minusta, joka pitelee rystyset valkeina paikallaan sitä, mikä väistämättä virtaa. Ego. Halu pysyä tilanteen haavoittumattomana herrana perustuu harhoille, joista luopuminen, niin hankalaa ja kipuilevaa kuin se onkin, on ainoa tapa avata silmänsä läheiselleen ja itselleen.

Solmukohta paljastaa itsensä

Ei ole pahoja tunteita, on vain vaikeita tunteita. Suru, välinpitämättömyys ja viha ovat ongelmien indikaattoreita ja jokainen surun tunne on vihje, jonka perusteella on mahdollista avata itseään, katsoa sisälleen, nähdä, mihin asioihin ihmissuhteessaan on takertunut niin, että havainto niiden puuttumisesta - tai siitä, ettei niitä koskaan ollutkaan - saa aikaan tuskaa. Ahdistus ei ole maailmantuskaisen väitöslauseen huutomerkki eikä piste apaattisen toteamuksen perässä vaan kysymysmerkki, joka kehottaa etsimään sisältään sitä solmukohtaa, joka avattuna antaa myös kivun liueta vähitellen pois.

Vaikeat tunteet ovat ongelmallisia jo silloin, kun ne toimivat vain minun sisälläni, minuun itseeni kohdistuen. Astetta hankalammiksi ne tulevat silloin, kun ne liittyvät ihmissuhteisiimme, sillä silloin niissä on aina mahdollisuus horjahtaa syyllisyyden ja syyllistyksen valtapelin sudenkuoppaan. Tarvitaan valppautta, tarkkaavaisuutta omien ajatusten ja tekojen suhteen, jotteivät pelot muuttuisi sellaisiksi syövereiksi, jotka hermostuksemme voimalla toteuttavat juuri ne kauhukuvat, joista yrittivät varoittaa.

Tahdommeko todellakin varoa sanomasta tai tekemästä niitä asioita, joista läheisemme kokevat surua? Vai haluammeko tukea ja auttaa heitä kohtaamaan pelkäämänsä asiat ja kasvamaan niitä suuremmiksi? Uhri-nuken mustasukkainen kipu kenties rajoittaa hänen rakastettunsa toimintaa, mutta enemmän se rajoittaa hänen omaa maailmaansa. Valitsemalla kohtaamisen ja rehellisyyden kivisen, mutta suoran tien ihmissuhteittemme verkko muuttuu itseään suuremmaksi, henkilökohtaisen vapautumisen, voimautumisen ja itsetuntemuksen strategiaksi. Henkilökohtaisen vapautumisemme väreet kasvavat aallokoksi, joka vapauttaa meidät myös sosiaalisesti, poliittisesti. Vasta muuttuessamme muuttuu myös maailmamme. Jokaisen solmukohdan paljastaessa itsensä jää tehtäväksemme mennä sinne, missä tuska tuntuu, ja avata köydet.

briljeeraan

2008-07-27T13:04:00.002+03:00

Briljeeraan: Maanalainen aurinko antoi timangin ja listasi minut yhdeksi loistavista. Jeejee! Kiitos! Pistän pahan eteenpäin, kas näin:

Vallankumouksen hedelmiä
Ainoa valituksen sana, mitä minulla on tästä blogista sanottavana, on, että löysin sen vasta äskettäin. Kirjoittaja on osuvasanainen ja hänellä on röntgenkatse.

Alussa oli sana
Kirjoittaja on blogosfäärin (helvetillinen sana) paras vittuilija. Lisäksi hän kirjoittaa runoja.

Vapaasti tilkitty
Blogi on siitä erityinen, että lyhyisiin merkintöihin on tiivistetty paljon, tai ei oikeastaan edes tiivistetty eikä paljon, vaan että merkitty on tavallisesti vain tarpeellinen, joka voi olla jänis.

Koiranmutkia
Esseitä, joissa elokuva on väline. Pitkiä. Hyviä. Kirjoittaja kysyy usein järkeviä kysymyksiä.

Yritys ilman yhteystietoja
Jyväskylän yliopiston hovinarri kasvattaa punaisia lonkeroita sosialistisista silmistään.

Maanalainen aurinko
Kirjoittaa henkisyyksistä tarkemmin kuin useimmat. Kirjoittajan havaintokyky on äärimmilleen viritetty auringonkeltainen T-Bird.

Olemisen porteilla
Kirjoittaja kommentoi hyvyyden puolesta pahuutta vastaan.

Ohjeellinen toimintatapa:
-Leimaa blogisi ylläolevalla rumalla kuvalla.
-Linkitä plakaatin saapumissuuntaan.
-Nimeä ainakin 7 muuta kuvanpalvontarinkiin ja linkitä niihin.
-Jätä viesti nimeämiisi blogeihin.

Ajattelevien vaginojen kauhistuttavuudesta

2008-07-20T20:22:00.004+03:00

Joskus muinaisuudessa kirjoitin silloiseen Livejournaliini minun ja ystäväni Annen ajatusleikistä, joka sivusi Kolmatta valtakuntaa ja sitä, ketä voidaan pitää maailman suurimpana taiteilijana. Ainoa kommentti, jota merkinnälle tipahti, tuli täysin tuntemattomalta bloggaajalta ja kuului suunnilleen näin: "Noora ja Anne? Pelottavaa, ei tytöt saa ajatella!"

Jos nyt sivuutetaan se, että olimme molemmat täysikäisiä ja tytöttely tuntemattomia ihmisiä kohtaan jo sinänsä on seksististä, kuulsi kommentista, paksun huumoriksinaamiointikerroksen alta, kirjoittajan hätäännys - ja jos nyt jätämme koko kirjoittajan ja kommentin sikseen, se sama vaientava hätäännys, jota näkee kaikkialla, missä sukupuolielintensä perusteella kategorisoitu ihminen toimii karsinansa ulkopuolella. Sukupuolittaminen tuo tietysti turvallisuuden tunnetta, kun ventovieraankin ihmisen seurassa voi jonkinasteisesti ennakoida hänen toimintaansa. Kun ennakointi paljastuu toimimattomaksi, vesittyy yksi henkilökohtaisista puolustusmekanismeistamme.

Viime aikoina kommentti on palannut kummittelemaan mieleeni, kun olen havainnut, että kaveripiirini koostuu 90-prosenttisesti ns. miehistä. En ole tavannut moniakaan ns. naisia, joilla olisi samantapaista ajattelua kuin minulla. Havainto on kauhistuttava. Mistä tämä voi johtua? Ainahan olen ollut sitä mieltä, että kyky ajatella on sukupuolesta riippumaton. Miksi sitten en löydä ajattelevia naisia?

Yksi mahdollisuus on se, että olen pahasti väärässä ja estrogeenintuotanto jotenkin estää ajattelukyvyn muodostumista, jolloin ajatteleva nainen on kauhistuttava mutantti. Ainakin ympäröivän yhteiskunnan käyttäytymisestä voi päätellä tällaista. Mutta mikäli minä vaginallisena henkilönä sinisilmäisesti uskoisin tällaista soopaa, saattaisi joku logiikkaan kylliksi perehtymätön kenties dedusoida väittämän todeksi, enkä jaksaisi vaivautua korjaamaan häntä, siispä hylättäköön ajatus kestämättömänä.

Toinen vaihtoehto olisi, että samaan tapaan kuin kiinalaisen naisen jalat surkastuvat sitomisen vaikutuksesta, sidotaan länsimaisen naisen äly niin, että se surkastuu pieneksi ja nätiksi. Kiehtova ajatus! Hunningolle jätetyt naiset puolestaan pääsisivät kasvamaan mieleltään reheviksi kuin trimmaamaton villakoira tai kitkeriä hedelmiä tuottava villiomenapuu. Kuten jalat, tarvitsee älykin tilaa ja vapautta kasvaakseen. Niinpä tunnollisuuden muotti jolla harjoitetaan tyttöjä keskittämään energiansa puuduttavien, eläväksi kuolleeksi tekevien koulutöiden tekemiseen on tehokkain mahdollinen tapa kitkeä luovan älyn esiinpurkautumat, kuten vaikkapa vitsin keksiminen kesken koulutunnin, joka pojan tekemänä kirvoittaa naurunremakan, tytön tekemänä ivallisia tuhahduksia. Lohduttomaksi väittämän tekee se, että vaikka villiomenia vielä siellä täällä barbaarien alueilla kasvaisikin, olisi tämän hypoteesin mukaan suurin osa naisista menettänyt älynlahjansa lopullisesti lapsena tapahtuneen mutiloinnin seurauksena.

Entä sitten kolmas vaihtoehto -- että naiset hyvinkin ovat yhä älynsä syrjässä kiinni, mutta heidät on ohjattu suuntaamaan älynsä asukokonaisuuksien sommittelemiseen, sisustamiseen, talouden pyörittämiseen, ateriasuunnitteluun ja muuhun ohivaluvaan, askareisiin joiden tarkoituksena on lähinnä miellyttää, helpottaa ja ylläpitää miehen elämää ja älyä? Ennen illan keikkaa tuntemani miehet puhuvat musiikista, naiset asuvalinnoista. Ahdinkoni vain yltyy.

Neljäs ja ehkä optimistisin vaihtoehto on, että naisten äly on kaikin puolin samassa jamassa kuin miestenkin, paitsi että naiset opetetaan kätkemään ajattelunsa, miehet taas tuomaan sitä esille. Koulutettujen naisten blogit käsittelevät käsitöitä ja ruoanlaittoa tai laihduttamista, esseistiset blogit tapaavat olla miesten pitämiä. Kaikki taide tai filosofia jota naiset tekevät luokitellaan samoin tein jotenkin feminiiniseksi, oli sen sisältö mitä hyvänsä -- jos nainen maalaa panssarivaunun alle liiskautuvan pojan, kertoo maalaus äidin tuskasta. Tarja Halonen on Muumimamma, satuhahmo jota ei tarvitse siis ottaa vakavasti, tiedämmehän kaikki ettei Muumimammaa kiinnostanut politiikka tai ajattelu vaan lähinnä se, että hilloa riittää kaikkien letuille; silinterihatuistaan huolimatta aiemmat miespresidentit eivät ole Muumipappoja olleet. Vaikken nyt ole mikään presidentti-instituution suuri kannattaja, tässä on selkeä esimerkki siitä, miten helposti sivuutetaan naistyöntekijän, naisajattelijan työ ja ajattelu - ja keskitytään käsilaukkuun. Naisen keskustellessa samassa pöydässä usean miehen kanssa miehet katsovat toisiaan silmiin ja osoittavat kommenttinsa toisilleen sivuuttaen sen, mitä nainen sanoo. Miespuolinen kirjailija on näytelmäkirjailija tai jutunkertoja kun taas naispuolinen kirjailija on naiskirjailija, ikään kuin pillu olisi hänen tekstinsä olennaisin osa, jolloin on jo sivuutettu itse teksti. Helppoa!

On vielä viideskin mahdollisuus, egoistisessa mielessä kovin tuskallinen sellainen, nimittäin se, että olen itse niin seksismin läpitunkema, etten kykene kuulemaan kun nainen puhuu. Että minäkin katson silmiin pöydän miestä ja kuuntelen häntä. Että minäkin tartun mieluummin miehen esseeseen. Miehen blogiin. Että minullekin alitajuisesti penis tekee ajatuksesta varteenotettavamman. Että olen pettänyt vaginani luottamuksen.

Kavahdan ja karkaan nurkkaan häpeämään.

vielä yksi ohje

2008-06-29T18:20:00.001+03:00

Syökää lehtivihreää!

TAZ-rääppeet: Pornografia

2008-06-28T21:02:00.003+03:00

Pornografia
Hakim Beyn kirjasta T.A.Z.

Persiassa huomasin, että runous on tarkoitettu laulettavaksi tai messuttavaksi ja musiikkiin sovitettavaksi - yhdestä ainoasta syystä: koska se toimii.

Oikea yhdistelmä kuvaa ja säveltä saa yleisön sukeltamaan syvälle tilaan nimeltä hal (jotain emotionaalisen/esteettisen mielialan ja hypertietoisuustranssin välimailta), purskahtamaan itkuun, tanssimaan - reagoimaan taiteeseen selkeän fyysisesti. Meidän länsimaalaisten yhteys kehon ja runon välillä kuoli bardien aikakauden mukana: me luemme kartesiolaisen anestesiakaasun vaikutuksen alaisina.

Pohjois-Intiassa jopa ei-musikaalinen runonlausunta nostattaa melun ja liikkeen, jokainen hyvä säepari kirvoittaa aplodeja, "Wa! Wa!"-huutoja elegantteine kädenheilutuksineen, rupioiden heittelyä - kun me taas kuuntelemme kuin jotkut scifi-aivot purkissa: parhaimmillaan meistä irtoaa pari kuivakasta naurahdusta tai teennäinen irvistys, ihmisapinankidan surkastuma - loppukehomme on jollain toisella planeetalla.

Idässä runoilijoita heitetään joskus vankilaan - eräänlainen kunnianosoitus, sillä se implikoi, että kirjailija on tehnyt jotain yhtä todellista kuin varkaus, raiskaus tai vallankumous. Täällä runoilijoiden on lupa julkaista mitä hyvänsä - se on eräänlainen rangaistus, seinätön ja kaiuton vankila, selli vailla kouriintuntuvaa eksistenssiä: abstraktin ajattelun tai painetun sanan varjomaailma, maailma ilman vaaraa, ilman erosta.

Runous on siis kuollut taas - ja vaikka sen muumio yhä sisältääkin joitain parantavia ominaisuuksia, kyky automaattiseen ylösnousemukseen ei ole yksi niistä.

Jos hallitsijat kieltäytyvät ajattelemasta runoja rikoksina, jonkun on tehtävä rikoksia jotka palvelevat runouden funktiota, tai tekstejä joissa on terrorismin resonanssi. Runous on yhdistettävä jälleen kehoon hinnalla millä hyvänsä. Ei rikoksia aineellisia asioita kohtaan, vaan niitä Ideoita (ja Ideoita asioissa) kohtaan, jotka ovat hengenvaarallisen tukahduttavia. Ei typerää libertiineilyä vaan esimerkillisiä rikoksia, esteettisiä rikoksia, rikoksia rakkauden vuoksi. Englannissa jotkut pornografiset teokset ovat yhä kiellettyjä. Pornografialla on selkeä fyysinen vaikutus lukijaansa. Propagandan tavoin se joskus muuttaa elämiä, sillä se paljastaa todellisia intohimoja.

Kulttuurimme synnyttää suurimman osan pornostaan vihasta kehoon - mutta eroottinen taide sinänsä on parempi väline olennan/tietoisuuden/auvon kehittämiseen - kuten tietyissä itämaisissa teoksissa. Kenties jonkinlainen länsimainen tantrinen porno voisi auttaa sähköistämään ruumiin, saamaan sen hohtamaan rikollisuuden lumoa.

Amerikassa on sananvapaus, koska kaikkia sanoja pidetään yhtä mitäänsanomattomina. Vain kuvilla on väliä - sensorit rakastavat valokuvia kuolemasta ja mutilaatiosta mutta kavahtavat kauhusta nähdessään masturboivan lapsen - ilmeisesti he kokevat sen loukkaavan heidän eksistentiaalista validiteettiaan, samastumistaan Imperiumiin ja sen hienovaraisimpiin eleisiin.

Epäilemättä runollisinkaan porno ei herätä kasvotonta ruumista laulamaan ja tanssimaan (kuin kiinalainen kaaoslintu), mutta... Kuvittele käsikirjoitus kolmiminuuttiseen filmiin kotoa karanneista lapsista jotka asuvat myyttisellä saarella ikiaikaisten linnojen raunioissa tai rakentamissaan toteemimajoissa ja jäteassemblaasipesissä - sekoitus animaatiota, erikoisefektejä, tietokonegrafiikkaa ja värifilmiä - editoituna tiukaksi kuin pikaruokamainos...

...mutta oudoksi ja alastomaksi: sulkia ja luita, kristallein kirjottuja telttoja, mustia koiria, pulunverta - väläyksiä meripihkanvärisistä raajoista lakanoihin kietoutuneena - tähtikuvioisten naamioiden peittämiä kasvoja suutelemassa pehmeitä ihopoimuja - androgyynimerirosvoja, tuuliajolle joutuneita kyyhkyskasvoja nukkumassa reidenvalkeilla kukilla - tuhmia, kuolettavan hauskoja pissavitsejä, lemmikkiliskoja latkimassa kaatunutta maitoa - breakdancea alasti - viktoriaaninen kylpyamme kumiankkoineen ja vaaleanpunaisine stondiksineen - Liisa ja ganja...

...atonaalista punk-reggaeta sovitettuna gamelanille, syntetisaattorille, saksofoneille ja rummuille - sähköisen boogien sanoituksia eteerisen lapsikuoron laulamana - ontologis-anarkistisia sanoituksia, risteytä Hafez ja Pancho Villa, Li Po ja Bakunin, Kabir ja Tzara - "CHAOS: the Rock Video!"

Ei... varmaankin tuo on vain unelmointia. Liian kallista tuottaa, ja sitä paitsi, kuka sen näkisi? Eivät ne lapset, joita viekottelemaan se olisi tarkoitettu. Piraatti-TV on turha fantasia, rock vain kauppatavara - unohdetaan siis tuollainen tyylikäs gesamtkunstwerk. Lentolehtinen on leikkikenttä palopuheenomaisine suttaisine jatkokertomuksineen - pornopropagandaa, tärähtänyttä samidzatia katkaisemaan Intohimoa kahlitsevat ketjut.

--
Selitykset
Joskus menneenä häiriötilahetkenä rupesin kääntämään Hakim Beyn teosta T.A.Z., josta tämä pätkä on peräisin. Tarjosin käännöstäni Savukeitaalle, josta ei kuitenkaan vastattu edes kieltävästi. Myöhemmin huomasin Savukeitaan sivuilla, että T.A.Z. oli kuitenkin otettu kustannusohjelmaan, mutta he eivät vastanneet tiedusteluuni siitä, kuka sen tulee kääntämään (nykyään tämä tieto lukee sivuillaankin, räävittömän sanailun iloa Mikael Bryggerille työhönsä). Kun en keksinyt, mitä muutakaan pöytälaatikkokäännökselläni tekisin, päätin rääppiä sen palasina tänne. Lisää myöhemmin.

jokunen ohje

2008-06-27T21:40:00.002+03:00

"1. Ajattele rehellisesti.
2. Tie on harjoittelemista.
3. Perehdy kaikkiin taiteisiin.
4. Tunne kaikkien ammattien Tiet.
5. Erota maallisten asioiden hyöty ja tappio.
6. Kehitä vaistomaista arviointia ja kaiken ymmärtämistä.
7. Havaitse näkymättömät.
8. Kiinnitä huomiota myös pikkuseikkoihin.
9. Älä tee mitään turhaa."

-Miyamoto Musashi: Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys

myrsky

2008-06-21T17:50:00.004+03:00

ma Olen vain pihalla
taivaspellolla
maa kyntää mua

Kasviaika

2008-06-20T14:43:00.007+03:00

Moni suomalainen suhtautuu vähätellen, turhanpäiväisenä juhannusperinteisiimme, vaikka olisikin kiinnostunut kristinuskoa edeltäneistä uskonnoista ja uskomuksista. Tietysti muiden kulttuurien perinteistä löytyy sitä vierauden taikaa, joka omasta kulttuuriperinnöstä puuttuu, vaikka samalla unohdetaankin, että vaikkapa kelttiläiset perinteet ovat brittein saarilla aivan yhtä arkipäiväisiä kuin meillä Kalevala ja juhannuksen vietto.

Olen noviisi mitä tulee verenperimäni kantamaan mystiikkaan, mutta yritän. Harvassa länsimaisessa kulttuurissa esikristillinen perinne on säilynyt näinkään elävänä. Yhä sytytämme kokon (kokko = kotka), teemme lemmenloitsuja ja etsimme ennusmerkkejä. Ennen kaikkea pidämme yllä keskikesään liittyvää juhlaperinnettä emmekä hukkaa sitä arkipäiväksi muiden joukossa, kuten moni muu niistä kaikista kansoista, joille vuoden pisin päivä on ollut pyhä.

Keskikesä on valon päivä, kasvun päivä, kasvukauden huippu. Kasvien päivä, kasvimagian päivä. Siitä kertovat myös ne lukuisat juhannustaiat, joissa nimenomaan kasvit ovat pääosassa. Meidän ihmis- ja nisäkäskeskeisessä kulttuurissamme kasvit jäävät statistin osaan, vaikka koko elämämme on niistä riippuvainen. Kun juhannuksena päivä on pisimmillään, myös kasvien elinvoima on silloin suurimmillaan. Keskikesä onkin erinomaista aikaa laskea alas kirjansa ja ottaa kasvi opettajaksi: opetella näkemään kasvi, katsomaan kasvia, samastua kasviin, kaivaa sisältään sitä ymmärrystä kasvia ja kasviutta kohtaan, joka yhteyttää, kasvaa, kukkii, työntää juurensa viileään multaan, lähettää siemenensä tuuleen tai laskee ne maahan, kasvattaa versoja, lisääntyy pistokkaasta, talvehtii... Kasvin näkemällä voi nähdä tarkemmin itsensäkin.

Kasvi on myös välikappale meidän ja auringon välillä. Se jalostaa valosta ravinnon nisäkkäälle, joka kykenee itse imemään auringosta vain D-vitamiininsa ja hieman euforiaa. Tässä mielessä kasvi on tärkeä kumppani ja opettaja myös silloin, kun tahdomme oppia jotakin auringosta ja valosta.

Elävää keskikesää, kasviaikaa!

Tee se itsesi tietoiseksi, ynnä muita erään hyödykkeen mietteitä

2008-06-18T03:20:00.003+03:00

I
Hyödyke

Onko mahdollista tarjota ihmisille uudenlainen paradigma, uudenlainen kulttuuriparadigma joka sanoo: Se millä on oikeasti väliä on suhteemme meitä ympäröiviin ihmisiin, suhteemme paikkaan jossa asumme, suhteemme siihen mitä syömme, mihin pukeudumme, millä rakennamme? -Michael Smith

Joidenkin on helppo sopeutua mihin hyvänsä ympäristöön, johon elämä heidät heittää. Kuten vaikka elementtitaloon lähiössä. Kämppiksiäni ei vaivaa se, että jokainen pohjapiirros on samanlainen, että talo on tehty tuotteliaaksi rakentaa eikä tyydyttäväksi asua, että eristeiden keskellä asumme kuin pullossa, vankeina. Tai ehkä vaivaakin alitajuisesti, ehkä siksi parvekkeen ovi ja jokainen tuuletusikkuna on auki kaiken aikaa? Samat henkilöt syövät mitä tahansa paljon miettimättä, pukeutuvat siihen mitä edessä sattuu olemaan. Piittaamattomuus on neuroosin kääntöpuoli ja vastareaktio sille hysterialle, jota meissä pyritäänkin nostattamaan jotta purkaisimme tarpeemme parempaan elämään kuluttamalla, hankkimalla uudet asunnot, uudet verhot, uudenlaista ruokaa ja futonit viime vuonna hankittujen joustinpatjojemme tilalle. Piittaamattomuus kieltäytyy kaikesta mutta samalla lankeaa kaikkeen mitä välttelee, mikäli sen helpompi variaatio tulee tarjolle. Kumpikaan vaihtoehto ei ole terve.

Elämäntapamme on sairas. Sen tietää lapsikin sanoa, mutta olemmeko valmiita katsomaan tarkemmin ja luopumaan tuosta lauseesta vertauskuvana - näkemään sen kirjaimellisena faktana, joka se on? Ruokavaliomme ovat epätasapainossa, saamme liikaa ja liian vähän, talomme eivät elä kanssamme, kulkuneuvomme aiheuttavat tuhoa, myös sisäistä tuhoa, rajaa ei ole. Vahingoittaessani mitä tahansa vahingoitan itseäni, kuten käsi joka puukottaa jalkaa itsekin näivettyy verenhukkaan (todennäköisesti syy-yhteyttä tajuamatta). Ongelman ydin on siinä, että pyrimme rakentamaan elämämme asioista, joihin emme suhtaudu elävinä ja elämän osina, vaan hyödykkeinä, joita sopii sovitella oman etunsa parhaaksi; ihmekös sitten, että siitä omasta elämästämme, jota noista hyödykkeistä rakennamme, tulee myös hyödyke.

Kulutusmentaliteetti on masinoitu, sanotaan, ja se käy järkeen. Niin kauan kun kulutamme myös me olemme kulutushyödykkeitä, asiakkaita joista firmat loputtomasti kilpailevat ja joita ne myyvät toisilleen, välttämättömiä komponentteja niiden tuhosykleissä. Samasta syystä sosiaalituet ovat olemassa - eivät myötätunnosta, myötätunto on ulkokultaa, osta Chanel niin olet kaunis, puolla sosiaalitukia niin olet myötätuntoinen, kaikki ehdollistuu rahaan. Myös veronmaksu on kuluttamista. Sosiaalituilla ylläpidetään kuluttajia, koneen osia. Kukaan ei uhraudu, sillä kaikki raha mikä sossun asiakkaalle annetaan päätyy eteenpäin vuokraisännille ja supermarketeille ja sitä kautta suuryrityksille, samoihin lähteisiin joista raha meni palkkapussin muodossa veronmaksajille jotka vuorostaan kustansivat sosiaalitoimen, joka vuorostaan maksaa heidän palkkansa. Olisi äärimmäisen vaarallista järjestelmälle luopua sosiaaliturvasta, sillä se tarkoittaisi sitä, että kokonainen ihmisluokka päätyisi etsiytymään kuluttamisen ulkopuolelle. Ilman asumistukia rakennuttajat näivettyisivät pienituloisten rakentaessa itse. Vanha ekonominen sananlasku kuuluu, että köyhiltä tulee vakain ja varmin tulovirta. Luksustuotteita kuluttavan rahatilanne voi muuttua milloin vain, mutta vähävaraisia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Paljon. Ja vähävarainen on aina valmis peittämään vähävaraisuutensa uudella viiden euron puserolla, joka näyttää melkein samalta kuin se viidenkympin pusero. Hän kutsuu sitä oikeudekseen, muut kutsuvat häntä orjakseen ja julkisesti hänen taloudellisen ahdinkonsa ei ole olemassa, sillä hänellä on uusi pusero ja Suomessa kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää, sehän on perustuslaissa!

Mutta me näemme nälkää, kuten Pohjois-Amerikan lihonut alaluokka näkee nälkää, ruoasta pöhöttyneenä mutta vailla ravintoa. Me sentään olemme liian ylpeitä lihomaan. Ruisleipä on sen opettanut. Hyödykkeet pitävät ehkä yllä elintoimintojamme, mutta hengissä ne eivät meitä pidä. Kiertelen. Asiaan: kuten shamaanit sanovat, ei pidä paikkaansa että kasvilla (ja kivellä, ihmisellä) on henki, vaan kasvi on henki, kivi on henki, ihminen on henki. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun häntä käsitellään ei-henkenä, hyödykkeenä? Entä kivelle, eläimelle, kasville? Entä parantaako hyödyke omistajansa elintasoa henkeä enemmän? Havainnollistaa voisi vaikkapa vertaamalla itsetehdyn esineen arvoa kaupasta hankitun vastaavan arvoon; itsetehtyyn esineeseen on muodostunut henkinen side, sitä arvostaa itsessään ja se pysyy käytössä vielä nuhjuisenakin. Tärkeämpää kuin hyödykkeiden määrä ja näennäinen laatu on suhteeni minua ympäröivään ja minussa olevaan kudokseen, suhteeni katuun jota kuljen asunnoltani keskustaan, vuodesohvaan jolla nukun, kasveihin joita syön ja kulhoon jossa ruokani valmistan. Tyydyttävämpää kuin levykokoelman kartuttaminen on kuulla ystävän soittavan.

II
Henki

Onko todellakin miekkaa tarvitsevan Kokelaan vaivan arvoista mennä kaivamaan rautamalmia maan uumenista, sulattaa se itse hiilellä jonka hän itse on valmistanut ja takoa ase omin käsin; ja jopa nähdä rikkihapon syntetisoimisen vaiva, jolla miekka kaiverretaan? Hän tulee oppimaan paljon hyödyllisiä seikkoja yrityksessään valmistaa todella neitseellinen miekka; hän tulee ymmärtämään kuinka asiat riippuvat toisistaan; hän tulee arvostamaan merkitystä sanoissa "Universumin harmonia", joita tavallinen Luonnon puolustaja niin usein käyttää typerästi ja pinnallisesti; ja hän tulee myös havaitsemaan Karman lain todellisen toimintatavan. -Aleister Crowley

Jos ensisijaista on murtautua ulos hyödykkeen asemasta ihmiseksi, toimijaksi ja henkilöksi, on oman hereilläolon, tietoisuuden kehittäminen tärkeintä, mitä voimme tehdä. Meditaatio on yksi tietoisuuden kehittämisen metodeista, magia toinen - parhaassa tapauksessa ne täydentävät toisiaan. Ammoisista ajoista jatkuneen esoteerisen perinteen mukaan myös yllä siteeraamani pappa Crowley kehottaa valmistamaan itse kaikki magiassa tarvittavat välineet vaivaansa säästelemättä. Prosessin aikana paitsi saavuttaa syvän ymmärryksen itse välineen rakenteesta ja siihen käytetyistä materiaaleista, myös syventää ymmärrystä itsestään. Suhteesta välineeseen, ja samalla itseen, tulee luja ja intiimi.

Taidekäsityöläiset ja muotoilijat sanovat, että mitä enemmän jotakin esinettä käyttää, sitä tärkeämpää on paitsi sen käytännöllisyys, myös sen kauneus. Dekoraatio ja taide ovat kunnioituksen osoittamisen ja huomion ohjaamisen välineitä (siksi niiden inflaatio puolivillaisten painokuvio-ornamenttien myötä turruttaa sen sijaan, että ilahduttaisi). Kautta aikojen temppelit ovat olleet taidetta täynnä; tyylitaituri koristelee pukeutumisessaan sitä osaa, johon haluaa kiinnittää katseet. Se, että taide kuuluu myös gallerian ulkopuolelle, puistoihin, kaduille, kaikkeen missä ja mitä elämme, on jo tuttu juttu, vaikka vielä turhan harvoin harjoitettu; lakkaamattoman rukouksen ihanne on yrittänyt laajeta luostarilaitoksen ulkopuolelle jo vuosisatoja; meditaatiosta etenkin zenbuddhalaiset osaavat kertoa, että sen tulee olla kaikkeen toimintaan ulottuva elämänasenne (tai enemmänkin asenteettomuus). Samoin magian voisimme ulottaa jokaiseen hetkeen, vapauttaa sen noidankehästä koko omaan elinpiiriimme. Laajentamalla taiteemme ja magiamme piiriä kasvatamme tietoisuutemme reviiriä.

Mitä pidemmälle voimme tehdä soppakauhoistamme ja vuodevaatteistamme maagisia välineitä, sitä lähempänä olemme kaiken tekemisemme tietoistamisen, toiminnaksi muuttamisen ihannetta, sitä vahvemmin elämme henkilöinä. Kun annan kätteni poimia syksyn sadon ja muokata kankaan vaatteeksi ynnä puun kalusteeksi, hidastan tahtia, tulen tietoisemmaksi paitsi tekemisestä ja esineestä prosessina, myös sen käytöstä ja asemasta elämässäni. Esineestä tulee henki, kuten siihen käytetty materiaali on henki. Parhaimmillaan koti ja elämä voi olla täysin hengittävää, dynaamista, vailla itsestäänselvyyksinä otetun rihkaman ja supermarketruoan kiveä kuolleempaa painolastia.

Vaikka tee se itse - kulttuuria on pyritty paljon rekuperoimaan ja siinä pitkälti onnistuttukin jopa siihen pisteeseen asti, että luovaa voimaansa arasteleva perheenäiti voi ostaa kaupasta valmiin korttiaskartelusetin jossa ei tarvitse kuin liimata osat yhteen kaavakuvan mukaan (hyödyke-epäihmisyyden surullinen esimerkki, vapaaehtoinen muuntautuminen koneeksi) , sen pohjamudissa uivat yhä sisukkaasti oman elämänsä, tietoisuutensa, tahtonsa haltuunoton monnit voimallisempina kuin monikaan maaginen formula. Pyörteen lailla maailma palauttaa meille tekomme ja näkemyksemme. Vasta suhtautuminen jokaiseen elämäni osa-alueeseen täyden huomioni arvoisena, vapaana, kehittyvänä voi lopulta avata minulle itselleni täyden vapautumisen oven. Markkinatalous - ja sosiaalitukijärjestelmien suhtautuessa meihin ekonomisina välineinä voimme muuttaa ensisijaisesti omaa suhtautumistamme, antaa omille alaisillemme, kipoille ja koneille, niille kuuluvan arvon (joka voi tarkoittaa luopumista, ja joka ei koskaan tule tarkoittamaan museointia). Ei ole tehokkaampaa tietoisuutensa koulimisen menetelmää kuin alusta aloittaminen: kieltäytyä valmiina tarjotusta rumasta ja turhasta, luopua Anttilan alennusmyynnin mädistä hedelmistä ja opetella hyödyntämään taitoja ja piirteitä joita ei tiennyt itsellään olevankaan. Hysterian tai alistuvan sopeutumisen paikalle nousee silloin muutosvoima, joka pisarasta aloittaen hyökyy lopulta ylitse maanpiirin.

muistilista

2008-05-26T07:44:00.003+03:00

Kunnon merkintää en ole tehnyt aikoihin. Kaikki on... tekeillä. Mutta luen Tietämättömyyden pilveä, kirjastosta, ja kirjan alkuun on edellinen lukija lyijykynällä kirjoittanut muistilistan:

"18.4.2005 + 150

omasta tahdosta luopuminen
raportti
velat
säikeet
päihteettömyys
ei muuta"

Kuin olisin tavannut ystävän.

HINTASIRKUS TÄLLÄ VIIKOLLA

2008-05-19T21:06:00.000+03:00

epäjumalten murskaama

2008-05-13T22:14:00.005+03:00

"Järkemme muovaamat kuvat Jumalasta ovat epäjumalia, jotka on murskattava..."
-Kallistos Ware, Sisäinen Valtakunta (Valamon luostari 2006)

Miksi sitten lakkaamatta kirjoitan, muovailen, pohdin, asettelen mielessäni Jumalaa? Mitä kiihkeämmin pyrin ymmärtämään, sitä kauemmaksi usko pakenee, kuin ajattelullani nirhaisin vain poikki jumalyhteyteni nuoraa.

Jäsentely ja älyllistäminen, vaikka kuinka vajavaisina, tuovat ainakin turvaa - älylliset kudelmat, jotka voi valheellisesti nimetä uskomuksiksi tai joiksikin henkilökohtaisiksi henkisyyden muodoiksi, pidättävät nöyrtymästä sanomaan: en ymmärrä - ja vielä enemmän pidättävät sanomasta: uskon, sillä älykölle kyseenalaistaminen tuo olemassaolon oikeutuksen ja usko vaatii täyttä luopumista.

Niin seisovat epäjumalat niskassani, hiettömissä kourissaan minun ajatusrakennelmieni kirveet. Aloitettava alusta, noustava linnaksi luulemastani suonsilmästä (se kimalsi niin kovin).

Tanssit täällä!

2008-04-22T02:55:00.001+03:00

Jälleen tanssitaan: James Reipas, Luomuhappo, Toiminto ja kumppanit 25.4. Jyväskylän Blazessa, ihan ilmaiseksi.

Lissabonin sopimus tuo mukanaan kuolemanrangaistuksen

2008-04-18T00:19:00.006+03:00

...Eikä ole edes aprillipäivä.

EU on julistanut kuolemanrangaistuksen vastaisen päivän ja edellyttää jokaista jäsenmaaksi halajavaa lakkauttamaan kuolemanrangaistuksen, mutta uusi "Tämä-Ei-Ole-Perustuslaki-Vaan-Perussopimus" puhuu karua kieltä. Siis sama perussopimus, josta tavallinen tallaaja tuntuu tietävän vain sen, että se tuo mukanaan EU:n presidentin viran, sekä sen totaalisen käsittämättömän kielen (jopa siihen pisteeseen asti, että politiikan asiantuntijatkin lukevat sopimuksen yksinkertaistettua ns. lukuversiota itse sopimuksen sijaan). Ranskan aloitettua ratifioinnit etunenässä kaikkien jäsenmaiden uskotaan ratifioivan sopimuksen tämän vuoden puolella, jolloin se astuisi voimaan vuoden 2009 alusta.

Perussopimus nimittäin sallii kuolemantuomion sota- ja mellakkatilanteissa. Erityisen röyhkeän asiasta tekee se, että kuolemantuomiota ei sallita pääartikloissa, vaan sopimuksen sokkeloista kieltä käytetään hyväksi kätkemällä kuolemantuomion salliva lause alaviitteen alaviitteeseen (sic). Kuolemantuomion salliminen mellakkatilanteessa antaa valtaapitäville kutakuinkin vapaat kädet päättää, mikä on mellakointia, mikä ei (tälläkin hetkellä Pariisin opiskelijamielenosoituksia nimitetään Helsingin Sanomissa mellakoiksi).

Pelastajanamme tässä asiassa saattaa olla Ahvenanmaa - kyllä, juuri se paikka Suomessa, jossa asiat ovat kuten Ruotsissa, mutta paremmin: tällä hetkellä Ahvenanmaan parlamentissa on ainakin 12 sopimusta vastustavaa edustajaa kolmestakymmenestä. Vastustajia tarvitaan yksitoista.

Lisää asiasta:
Jarmo Mäkelän kolumni perussopimuksesta
Britannia radio
Executive Intelligence Review
YLEn uutinen Ahvenanmaan tilanteesta
EU:n "Tämä-Ei-Ole-Perustuslaki-Vaan-Perussopimus", lukuversio, toinen artikla

Übermensch-muistiinpanoja, osa 2: Laputa ja länsimaiden perikato

2008-04-15T06:32:00.001+03:00

Jo muutamaan otteeseen näkemäni Studio Ghiblin ensielokuva Tenkū no shiro Laputa (Laputa: Castle in the Sky) on yhä suosikki-Ghiblini silkan monitasoisuutensa ansiosta. Laputan muinainen sivilisaatio on nimetty Gulliverin matkojen pohjalta, muttei muistuta kaimaansa niinkään kuin Atlantista.
Etenkin Edgar Caycen käsitystä siitä: Cayce kuvaili henkisesti kehittyneillä atlantislaisilla olleen hallussaan kaikenlaista edistynyttä teknologiaa - esimerkiksi säde jolla voi hajottaa atomin, tuntemattomia metalleja ja outojen, auringosta voimansa saavien kristallien voimalla toimivia lentokoneita. Heidän jalokivikoristeiset kaupunkinsa rakennettiin kerroksittain kohoaviksi kehiksi. Lopulta suuren kristallin liikakuormitus aiheutti saaren tuhon. Kuulostaako tämä kylliksi Studio Ghiblin Laputalta? Entä meidän Euroopaltamme ydinvoimineen ja satelliitteineen?
Mutta ei minun teknologiasta pitänyt puhua, se on hedelmätön aihe josta ollaan jaariteltu kylliksi muutenkin - tai enemmänkin siitä puhutaan liian kärkkäästi jotenkin ihmisestä erillisenä ilmiönä, sen sijaan että se olisi ilmiö joka vaikuttaa ihmiseen yhtä paljon kuin ihminen on vaikuttanut siihen, joka luo ihmisen yhtä pitkälti kuin ihminen on luonut sen. Siispä ihmisyyteen, ennen muuta yli-ihmisyyteen. Siihen miten viime tippaan asti tyylikäs laputalaista aatelissukua oleva valtion agentti Muska (älkää ajatelko Krokotiilirockia) on pehmeine äänineen ja tilanteesta riippumatta tyynine olemuksineen. Hän on luonnosta piittaamaton oppinut mies, tuntee muinaiset kielet ja tieteet, eikä hän anna minkään estää matkaansa maailmanvaltaan. Tästä laputalaisesta amoraalisen aristokraatin karikatyyristä tulee mieleen Julius Evolan ajatus atlantislaisista hyperborealaisina yli-ihmisinä, tai Alfred Rosenbergin Völkisch-houreet arjalais-pohjalaisesta tai pohjois-atlanttilaisesta herrakansasta, ja edelleen mielessä häilyy eräs nelikirjaiminen, niinikään maailmanvaltaan pyrkivä sotilasliitto. Jos kaikkivoipuus on yksilönä täydellistymistä, Muska on täydellistymisen kynnyksellä, ja hän haluaa herättää henkiin myös joka suhteessa ylivertaisen kansansa.

Laputalaisia aatelisia on elokuvassa onneksi toinenkin, ja tässä meillä on jälleen ne kaksi rinnakkaista yli-ihmisen kuvaa, joista kirjoitin aiemmissa, henkissävytteisemmissä übermensch-muistiinpanoissani; miksihän muuten tästä aiheesta tuntuu olevan minulle mahdotonta kirjoittaa selkeitä merkintöjä, vaan kirjoitukset tuntuvat rönsyävän joka suuntaan ja sen sijaan, että kykenisin rakentamaan toimivan esseen, kaikki energiani menee rönsyjen pitämiseen edes jotenkin aisoissa? -niin, asiaan. Sheeta on Laputan kruunun esiteini-ikäinen perijätär, pennitön lapsi jolla ei ole juuri muita erikoiskykyjä kuin isoäidiltään oppimansa kristallien hallitsemiseen tarkoitetut loitsut, joita niitäkään hän ei mielellään käytä. Hän paljastuu kuitenkin nopeaksi oppimaan ja yhtä kovahermoiseksi ja horjumattomaksi kuin antagonistinsa. Luonnonmystiikalle vastaanottavainen Sheeta havaitsee nopeasti, että Laputan voima on liian suuri. Pyyteettömälle, hyveelliselle sankarihahmolle ainoa oikea ratkaisu on taivaslinnan lopullinen tuho. Kruununsa ja valtakuntansa jalkoihinsa polkevaa tyttöä voi verrata Siddhartha Gautamaan, kuninkaan poikaan, josta olisi ennustusten mukaan kasvanut chakravartin, maailmanvaltias, jollei hänestä olisi tullut Buddhaa. Kaikkien elävien olentojen hyvinvoinnin nimissä Sheeta on valmis hylkäämään ja tuhoamaan niin Laputan tieteelliset kuin taiteellisetkin saavutukset.

Muska ja Sheeta tunnustavat molemmat olevansa yhteydessä tiettyyn suurempaan kokonaisuuteen; Muska sen hedelmänä, Sheeta sen osana. Muskalle laputalainen perimä edustaa oikeutusta ja mahdollisuutta yli-ihmisyyteen, Sheetalle aristokratia on tyhjänpäiväistä ja hän näkee vuorovaikutuksensa maailmankaikkeuden kanssa ja velvollisuutensa toimia luonnon puolesta ylivoimaisesti olennaisempana.

Aiemmin kirjoitin kahdesta yli-ihmisen arkkityyppisestä ihanteesta henkisestä näkökulmasta mystikon ja okkultistin ihanteina: "mystikko pyrkii yhdistymään Jumalaan poistamalla elämästään kaiken, mikä ei ole Jumalaa; okkultisti pyrkii kehittämään Itseään, mistä seuraa ykseys Jumalan kanssa". Kaksi eri polkua täydellistymiseen kohtaavat näkyvän tuolla puolen. Mielenkiintoista onkin, että voidakseen herättää henkiin Laputan ylivertaisen sivilisaation Muskan olisi mentävä naimisiin Sheetan kanssa; avioliiton ja yhdynnän esoteerisia implikaatioita minun ei tarvinne erikseen mainita. Sheetaa ei uuden ihmisyyden luominen kiinnosta. Ystävänsä, kaivoskaupungissa varttuneen proletaariperheen orpopoika Pazun (olettehan huomanneet myös elokuvan viittaukset Walesin kaivosmieslakkoon?) kanssa, näyttäytyy kaikkien aikojen ekoterroristina käyttäen kristallin voimaa Laputan tuhoamiseen; taivaslinnasta jää jäljelle vain ikiaikainen, mahtava puu. Muska ei selviä katastrofista vaan putoaa mereen: "Kuten suuri tulva-aalto vie mennessään nukkuvan kylän, niin kuolema kantaa pois miehen, joka kaipauksen vallassa poimii vain olemassaolon kukkia", tiivistää Dhammapada (Lauri Porceddun suomennoksena).

Gulliverin matkojen Laputa on magneettisen levitaation voimin leijuva saari, jota epäkäytännölliset matemaatikot, teknikot, astronomit ja musiikinystävät asuttavat. Saaren tyrannivaltias hallitsee myös sen alapuolista maata uhaten peittää kapinalliset alueet saaren varjolla estäen näin auringonvalon ja sateen. Studio Ghiblin Laputan hallitsijalla on käsissään pahasti ydinräjähteitä muistuttava "Taivaan tuli, joka tuhosi Sodoman ja Gomorran Vanhassa testamentissa; Ramayanassa sitä kutsuttiin Indran nuoleksi". Tuskin on liioiteltua kutsua Pohjois-Atlantin liiton asevoimaa reippaasti suuremmaksi. (Mielenkiintoista on se, miten Swiftillä Laputan valtias hallitsee näin juuri oman valtionsa maanpäällisen osan kapinallisia alueita. Samoin kunkin valtion tai sotilaallisen liittouman asevoimat pitävät tehokkaimmin kurissa sen omat kansalaiset.) Pohjois-Atlantin liittoakin minä tietysti käytän laajemman ilmiön kuvana. Sen kuvana, miten länsimaat ovat rakentaneet tieteestä ja myöhemmin tietoyhteiskunnasta aina vain tehokkaimpia moottoreita, joiden voimin hakata päätään seinään aina hamaan perikatoon asti. Dhammapadalla on painokas viisautensa tähänkin: "Henkisesti kypsymätön ihminen hankkii tietoa vain omaksi haitakseen, se tuhoaa hänen paremman luontonsa samalla kun se halkaisee hänen päänsä." What Would Sheeta Do?

ja kannustimeksemme muutama inspiroiva sitaatti

2008-04-06T02:57:00.007+03:00

"Kaikki tekeminen, jolla saavuttaa pelkästään rahaa, on todellista laiskuutta tai jotain vielä pahempaa. - - Vaikka saisin kaikki maailman rikkaudet haltuuni pelkästään sormeani nostamalla, en maksaisi niistä sellaista hintaa."

"En usko, että edes mikään rikollinen toiminta on niin runouden, filosofian ja itse elämän vastaista kuin taukoamaton työn touhu."

"Useimmat ihmiset saavat elantonsa tai elävät valheellisilla, todellista elämää välttelevillä tavoilla - pääasiassa siksi, että he eivät tiedä mitään parempiakaan, mutta myös siksi, etteivät sen kummemmin välitäkään tietää. - - Sellaisen ihmiskunnan filosofia, runous ja uskonto eivät ole tuhkelosienen pöllähdystä arvokkaampia."

-H.D. Thoreau, Periaatteeton elämä (1863; kokoelmasta Vaellus vuorelle, Antti Immosen huolellinen käännös saakoon erityisen kiitoksen)

ylhäältämäärätty vs. omaehtoinen?

2008-04-03T18:42:00.013+03:00

Valtaus nosti esille aktiivissakin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Esimerkiksi siitä, miten myös ne henkilöt, jotka vaativat vapaata, omaehtoista kulttuuritilaa, yhä noudattavat ylhäältämääräytyvän kulttuurin toimintamalleja.

Ylhäältämääräytyvässä kulttuurissa kirjoitetaan yleisönosastolle, jos lehden uutisointi on puutteellista. Äänestetään ehdokasta, joka vastustaa ydinvoimaa. Annetaan rahat byrokr... köh, hyväntekeväisyyteen köyhille. Jos kulttuuritilassa ei ole mieleistä toimintaa, mennään mieluummin baariin. Ja ennen kaikkea tarkkaillaan tarkkailematta. Kyylätään. Ehkä liiallinen TV:n armoilla kasvaminen on saanut aikaan sen, että räpsiessään turistikuvia, katsoessaan vierestä ja valittaessaan luulee osallistuvansa.

Omaehtoisessa kulttuurissa uutisoidaan itse. Protestoidaan ydinvoimaa vastaan blokadein ja mielenosoituksin. Jaetaan soppaa nälkäisille. Ja tehdään kulttuuritilassa sitä, mikä koetaan tekemisen arvoiseksi.

Kaikki toiminta määräytyy tekijöidensä mukaan. Moni heistä, jotka sanovat kannattavansa talonvaltauksia ja toivovansa, että tila saadaan pitää, keskittyvät valittamaan seinille ilmestyneistä "töhryistä". Jyväskylän tilanne on Helsinkiäkin pahempi: Helsingissä tägejä vastaan taistelevat vartijat, Jyväskylässä Stop töhryille-kampanja on ulkoistettu nuorten punavihreiden hoidettavaksi. Valitettavasti heillä ei ole vartijoiden tiukkaa otetta, vaan he kuvittelevat vaikuttavansa asiaan viemällä rahansa kapakkaan, jossa tuopin äärellä päivitellään valtaajien huonoa estetiikantajua - sen sijaan, että maalaisivat "töhryt" peittoon tai tulisivat talokokoukseen ehdottamaan tagaamisen lopettamista. Yksittäisille valtaajille naputtaminen ei auta, sillä useimmilla talonvaltauksilla - myös Autonomisessa tiedekunnassa - päätökset tehdään konsensuksella talokokouksissa. Koska kyse ei ole ylhäältämääräytyvästä kulttuurista, yhdellä ihmisellä ei ole käskyvaltaa toiseen - ei edes niillä ihmisillä, joiden kuvia lehdissä on näkynyt. On kuvaavaa, että talokokouksessa, joita ennen häätöä ehdittiin pitää vain yksi, ei ollut yhtäkään näistä nurisijoista.

Tämä talonvaltaus oli ensimmäinen Jyväskylässä 17 vuoteen. Kaikki ei mennyt putkeen. Paljon on yhä opittavana. Mutta niin Senaatti-kiinteistöt kuin Autonominen tiedekunta muodostuvat osallistuvista ihmisistä. Tarkkailu on toki hyvä alku, onhan avuksi tietää, mihin on menossa mukaan. Mutta ainoastaan osallistumalla voi todella vaikuttaa.

Löysin kolme loistavaa pohtielmaa aiheesta:
Vapaata tilaa yliopistolta
"Syyllisyys tekee kenestä tahansa syyttäjän"
Autonomisesta tiedekunnasta vapaaseen kaupunkitilaan

AUTONOMINEN TIEDEKUNTA AVATTU

2008-04-02T03:05:00.003+03:00

Jyväskylän kampusalueella on vallattu talo, joka on saanut nimekseen Autonominen Tiedekunta.
AUTONOMISEN TIEDEKUNNAN BLOGI TÄÄLLÄ

Olen talolla, joten en ehdi kirjoittaa enempää. Tulkaa paikalle osallistumaan!

Mitä vapaus tarkoittaa rakkaudessa?

2008-03-30T04:00:00.000+03:00

Alamme jo pikkulapsina oppia, mitä parisuhde ja rakkaus voivat tarkoittaa. Ne ovat sitä, että äiti ja isä nukkuvat vierekkäin, tai sitä, että äiti lakkaa kynnet ennen ulos lähtemistä. Ne ovat myös riitoja roskapussin viemisestä tai sitä, kun isän kaveri näyttää aaveen nähneeltä ja tulee yöpymään kotonamme jonkin aikaa, "kun kotona on vaikeaa", isä selittää. Televisiosta, mainoksista, lehdistä ja kirjoista, samoin kuin tuttavapiirimme verkosta löydämme malleja niin onnellisista kuin onnettomistakin parisuhteista. Opimme käsitteet kuten "se oikea" ja "pettäminen". Viimeistään teini-iässä löydämme itsemme niiden kahden tuhoisanihanan rotkon välistä, jotka ovat "neitsyys/poikuus" ja "kokemus". Toisin sanoen: vähä vähältä opimme sen, mitä parisuhteen ja seksuaalisuuden pitäisi olla, paikallisen rakkauden kulttuurin.

Siis uudestaan ja tarkemmin: me imemme itseemme käsitteet siitä, mikä ihmissuhteissa on toivottavaa tai epätoivottavaa, mitä kuuluu murehtia, kuinka toista tulee kohdella, miten treffeille pitää valmistautua, mikä on sietämätöntä, milloin täytyy erota, missä vaiheessa on soveliasta aloittaa sukupuolielämä ja niin edelleen ympäröivästä sosiaalisesta kentästä, jossa myös media on tärkeä vaikuttaja.

Seuraus on väistämättä onnettomuus, lukuun ottamatta niitä harvoja tapauksia, joissa yksilön todelliset halut käyvät yksiin konvention kanssa. Tilanteesta tekee vaikean nimenomaan se, että vaikka tiedostamme esimerkiksi yksiavioisuuden ja sukupuoliroolien olevan sosiaalisia konventioita, emme tiedosta sitä, kuinka syvätasolla olemme ne itseemme imeneet, vaan luulemme niitä helposti myös omiksi haluiksemme. "Mä en laittaudu treffeille siks että muut odottais sitä multa, musta vaan tuntuu hyvältä tehdä niin, tulee itsevarmempi olo." Itsevarmempi? "Niin, sellanen että nyt mä teen positiivisen vaikutuksen ja musta tykätään." Huomaako implikaation, vai tarvitaanko alleviivausta?

Pintapuoliset halumme ovat helposti ohjailtavissa. Mutta haluan uskoa, että meillä on myös jonkinlainen luonne. Tosin sitäkin, että olemme yksilöitä, vapautuneita luonteikkaita eläviä ihmisiä, tuomme helposti esiin konventioiden kautta - katso teinigoottia, hän tekee itsestään yksilön shoppailemalla vaatteita; katso x:ää ja y:tä, heidän parisuhteensa on niin radikaalin intohimoinen ja heidän rakkautensa niin vapaa, että he sallivat toisilleen seksin myös muiden kanssa; katso sadomasokistia, hänen seksuaalisuutensa on niin vapautunutta että hän voi esineellistää jopa itsensä... Olen pahoillani jos kirjoitustyylini lähentelee Jobin kirjaa, näin siitä viime yönä seksuaalissävytteistä unta.

Siis kaiken tämän halun olla yksilö alta löytynee kuitenkin se jokin, Tosi Tahtomme uoma, jota myöten ympäriinsä läikähtelevän elämänvetemme on helpointa ja luontevinta virrata. Normien mukaan rakentuvat parisuhteet rajoittavat ihmisiä yksilöinä, lukuunottamatta niitä harvoja tapauksia, joissa tuo uoma sattuman kaupalla kulkee tyydyttävän lähellä sitä yleisesti hyväksyttyä railoa, joka meidän nesteemme niin helposti nielaisee. Tärkeintä onkin oppia tuntemaan itsensä ja Tahtonsa. Mitä paremmin itsensä tuntee, sitä paremmin myös parisuhteet onnistuvat.

Eräs vaihtoehto heteronormatiiviselle monogamialle kaksine lapsineen ja koirineen on polyamoria, tai kuten joitain sen ilmiasuja joskus rauhanmerkit silmissä kiiluen nimitettiin, vapaa rakkaus. Muuannen S. Suden määritelmän mukaan polyamoria on "ajatus siitä, että ihmisellä voi olla useita yhtäaikaisia intiimejä ihmissuhteita." Kyse ei, tietenkään, ole lumoavan villistä ja eläimellisestä ympäriinsä paneskelusta - paitsi heidän kohdallaan, jotka sen ovat valinneet. Polyamorisia ihmissuhteita on yhtä monenlaisia kuin parisuhteitakin. Ehkä polyamoriassa on kyse lähinnä luopumisesta siitä oletuksesta, että sitoutuminen tai vastuu ovat yhtä kuin yhden ainoan rakastetun kanssa eläminen, luopumisesta "pettämisen" ongelmallisesta käsitteestä ja parhaimmillaan silmien avaamisesta rakkauden monimuotoisuudelle ja ehtymättömyydelle. Vaikka polyamoriaa on monenlaista, sisältää se kuitenkin tietyn tilan antamisen kumppanille (tai ainakin ihanteen siitä), luopumisen tarpeesta tietää, missä rakastettu milloinkin kulkee, ja sen tilalle kasvavan luottamuksen. Moni tuntee kaiketi itsensä kahlituksi, jos parisuhteessa ollessaan ihastuu tai rakastuu toiseenkin ihmiseen. Miksi meille on opetettu, että tuossa tilanteessa täytyy valita? Kaiketi voisi valita myös vapauden?

Mutta mikä se on se vapaus jonka polyamoria antaa? Itsekin olen nimittänyt sitä vapaudeksi pitkään, ja se on hyvä pintapuolinen kuvaus sille hengitystilalle, jota usein ihastuva ihminen saattaa tarvita. Monille on vaikeaa vetää rajaa rakkaan ystävän ja rakastetun välille. Miten se raja ylipäätään tulisi vetää? Ehkä se rakastettu on sitten sellainen ystävä, jonka kanssa on konsensus siitä, että osapuolet ovat toisilleen erityisen tärkeitä ja voivat heijastaa tunteitaan vaikka paijaamalla toisiaan. Hämmentyneenä huomaan ja tunnustan, että monilla ihmisillä tuo raja on hyvin selkeä, eivätkä he tyydyttävässä parisuhteessa tule kiinnittäneeksi huomiota romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä toisiin ihmisiin. Mutta onko vapaus rakastaa kymmentä suurempi vapaus kuin vapaus rakastaa vain yhtä? Jokainen ihmissuhde, oli se sitten perhesuhde, ystävyyttä tai jotain muuta, tuo kuitenkin mukanaan myös velvoitteensa ja vastuunsa.

Mutta jos ajatellaan asiaa yhtään syvemmältä, en näe kumpaakaan vaihtoehtoa, poly-tai monoamoriaa, sellaisena jota voisi erikoisen hyvin luonnehtia sanalla vapaa. Kyse on kuitenkin aika loogisista, vietti/vaisto/tunne/äly-pohjaisista jatkumoista: haluan kolmea ihmistä ja he haluavat minua, siis rakastelen kolmea ihmistä. Haluan yhtä ihmistä ja hän haluaa minua, siis rakastelen yhtä ihmistä. Onko vapaus sitten sitä, että voi toteuttaa omia tunteitaan ja halujaan? Jos kyllä, molemmissa on kyse yhtäläisestä vapaudesta. Jos vapaus on jotain muuta kuin mahdollisuutta syödä kun on nälkä ja rakastaa kun siltä tuntuu, kummallakaan ei ole vapauden kanssa erikoisen paljon tekemistä.

Mutta samalla - on yksinkertainen fakta, että varsin moni monogamisessa parisuhteessa elävä haluaa muita. Hän saattaa kuitenkin haluta myös tukahduttaa tai purkaa muuten tuon halunsa (aivan kuten kiukkuinen ihminen, jolla tekee mieli lyödä jotakuta, purkaa kiukkunsa tuotteliaammin jos ei pidä lyömistä hyvänä vaihtoehtona) eettisistä tai muista syistä. Tämä halu on aivan samanarvoinen kuin halu toteuttaa nämä impulssit, eikä näitäkään yksiavioisia ihmisiä tulisi minusta pitää millään tapaa valheellisina tai vähemmän vapaina. Onko nunna tai munkki vähemmän vapaa kuin villi sinkku? Vapaus säädellä ja rajoittaa omia halujaan ei ole pienempi kuin vapaus toteuttaa niitä. Kyse on, edelleen, itsetuntemuksesta, omien halujen ja päämäärien tuntemisesta - tietoisuudesta siitä, mikä on itselle ja muille hyväksi. Sen sijaan tottumuksesta tai ympäristön painostuksesta tapahtuva halujen rajoittaminen, samoin kuin tottumuksesta tai ympäristön painostuksesta tapahtuva halujen toteuttaminen (molemmat valitettavan yleisiä nykypäivänä) eivät ole rakkautta saati vapautta nähneetkään.

Ehkä vapaa rakkaus on vapaata juuri siksi, että se haastaa - miltei pakottaa - katsomaan tarkemmin peiliin, tarkastelemaan omia tarpeita, tottumuksia ja haluja sellaisina kuin ne ovat ja suhteuttamaan ne toisiinsa. Näkemään, mitä ihmissuhteiltaan tarvitsee tai haluaa, ja antamaan yhtälailla tilaa kumppaninsa tarpeille ja haluille. Etsimään sitä oman Tahtonsa uomaa, sen yhtymäkohtia muiden purojen kanssa, ja näkemään ne sellaisina kuin ovat, ilman ulkopuolelta niskaan sortuvia normatiivisten ihanteiden korttitaloja. Itsetuntemus ei silti ole polyamoristen etuoikeus, vaan jokaisen edes itseään rakastavan ihmisen velvollisuus ja vapaus.

Sarjakuvaextra 7 (ei sisällä sarjakuvaa)

2008-03-26T19:18:00.001+02:00

Koottavamman kokoinen Paavi löytyy Täältä (PDF)

Paaville leikkikaveriksi sopii vaikkapa David Hasselhoff (PDF)

Katkelmia loputtomista projekteista: logiikan vääryydestä ja ihanasta saaresta

2008-03-25T15:36:00.000+02:00

En tiedä, mistä Maaliskuu sai päähänsä, että se olisi ollut murha. Tai tiedän kyllä. Syy oli se muodoton puristavan vääryyden tunne, sen että tapahtumien kulussa oli ollut jotain kieroa ja turhauttavaa, joka oltiin hyväksytty vain siksi ettei nähty muutakaan mahdollista suuntaa valintojen ja havaintojen ketjun syöpyneille silmukoille, tarkoitan että se sanomaton taju mukisematta hyväksytystä tuskasta.
Ei ollut syytä epäillä, etteikö se olisi ollut vahinko, poliisikonstaapeli Peltier vakuutti häntä, äitinne oli ollut humalassa ja polttanut hyvän määrän marokkolaista, lähtenyt sitten juhlista kotiin maisemareittiä ja tipahtanut satamalaiturilta. Täydellisen järkeenkäyvää, poliisi sanoi piinallisen ymmärtäväisin äänenpainoin. Mutta Peltier unohti neljänneksen saamelaisverta riittävän siihen, että panee enemmän painoa vaistolle (tai sille mitä vaistoksi luulee) kuin järjelle. Logiikka, sanoi Maaliskuu kerran (tarkasti artikuloiden, se oli hänen tapansa osoittaa halveksuntaa vastapuolen kantaa kohtaan) jonkun tavallista antoisamman lukion filosofiantunnin lomassa, on vain väkivaltainen yritys tukahduttaa mielen impulssit. Se edellyttää miljoonia kategorioita, jakoja subjekteihin ja objekteihin, asioiden välisten suhteiden keinotekoista typistämistä. Se on matemaattinen todellisuuspakokoneisto.
Omasta mielestään ja minunkin mielestäni hän oli oikeammassa kuin koko Aristoteleiden, Spinozojen ja Descartesien pitkä linja. Logiikka kelpasi vain käydessään yksiin intuitiivisen totuuden kanssa (aivan kuin herroille filosofeille intuitiivinen totuus kelpasi vain käydessään yksiin logiikan kanssa). Minulle hänen ajatuksensa oli kaukainen paratiisisaari, villiydessään pelottava jolla palmupuut rehottivat käyrärunkoisina, käärmeet ja perhoset puhuivat ja kaikki oli mahdollista. Loogikkojen saari edusti toisenlaista ihanuutta, turvallisempaa, sillä siellä mikään ei paennut ymmärrystä, kaikki oli tartuttavissa, liikuteltavissa, ymmärrettävissä, saari jossa persikkapuut tiputtivat hedelmänsä mekaanisesti kun vuodenkierto väänsi vivusta. Sillä saarella taide vaati juhlaa kuin lumi pakkasta ja päihteidenkäyttö oli dedusoitavissa jokaisen kömpelön, ennenaikaisen kuoleman syyksi jonkin salaisen mutta ehdottoman toden syllogismin kautta.

hiljaisuuden p2p

2008-03-11T11:03:00.000+02:00

Ystävä kysyi Livejournalissaan, mikä todellisuudessa on päivittäisen lehtien, Internetin, viihteen ym. kommunikaation käytön rooli. Olenko lopulta niiden kautta yhteydessä mihinkään? Jos olen, mihin?

Toisaalta minulla on enemmän kirjoitusta, kuvaa ja videota ulottuvillamme kuin koskaan - toisaalta taas juuri se, että kaikki on kädenmitan päässä, saa minut lukemaan levottomasti, hötkyillen, omaksumatta. Haluan kaiken ja olen alati tyytymätön. Kaiken lukeminen on mielessäni yhtä kuin kaiken tunteminen, mutta kun selaimessani on auki viisi luettavaa sivua kerralla, kanavahyppäilen esseestä toiseen eikä edes tekstin syvällisyys pelasta minua lukemiseni pinnallisuudelta. Tunnenko kaikella lukemisellani lopulta mitään? Huomaan pinnallisuuden omalla kohdallani jatkuvasti, kun en muista mikä oli viimeksi lukemani romaanin päähenkilön nimi, enkä vieläkään kykene palauttamaan mieleeni buddhalaisia elementtien värivastaavuuksia. Mieleen jää vain jonkinlainen puuromainen yleisväri, tunnelma: vaikkapa yhteiskuntakriittisestä tekstistä jää epäluottamuksen tunne, jota en sitten osaa enää paikantaa.

Sen sijaan 15-vuotiaana lukemani kirjat ovat yhä ulkomuistissani: muistan romaaneissa olleet lorunpätkät ja voisin siteerata saman tien siihen aikaan lukemiani Starhawkin teoksia vaikken ole nähnyt niitä vuosiin. En usko että aivoni ovat rappeutuneet. Lukemisen tapani on. Mikä on muuttunut? Vastaus: olen saanut tietokoneen. (Tietysti on selviö, ettei kone ole syypää -- sen käyttö on.)

Lukiessani vaikkapa Katri Valan elämäkertaa (vai oliko se kirjeitä? en muista), näin graafisen tarkasti sen, miten silloin muinaisuudessa (niin kovin vähän aikaa sitten!) mielenkiintoisia kirjoja metsästettiin, lainattiin tutuntutuilta, ja kun kirjan sai käsiinsä, sitä luettiin syvällä hartaudella moneen kertaan; muistiin siirtyvä materiaali toimi jatkuvasti myöhemmän ajattelun välineenä. Minulle on sanottu (usein yhteydessä, jossa esiintyy sana tietoyhteiskunta), että tärkeämpää on kyetä löytämään tietty tieto kuin muistaa se ulkoa. Jos en muista, millainen laiva on kuunari, voin googlata sen helposti. Mutta kun asia ei ole muistissani, se ei kehitä ajatteluani eteenpäin; se toimii ulkoistettuna ja pinnallisena tietämisenä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse sisäistää ajatteluaan varten, mutta jotain kuitenkin. Olenko todella oppinut juuri mitään viime aikoina lukemistani kirjoista, nettiartikkeleista, käymistäni keskusteluista?

Joista puheen ollen -- keskustelen netitse kaiken aikaa. Miten? Miksi? Mihin osaan sinua minä saan yhteyden tätä kautta? Onko se sinun osasi? Joskus tuntuu, että kuulen netitse mielipiteesi, mutta sinua minä en kuule. Ja mitä minä teen mielipiteelläsi ilman sinua? (Tässä tulinkin kautta rantain perustelleeksi sen, miksi sinun kannattaisi lopettaa tämän lukeminen saman tien.)

Kun puhuin turhautumisestani Facebookin, MySpacen ja IRC-gallerian tapaisiin "yhteydenpitokanaviin", eräs ihminen tiivisti ne osuvasti: ne ovat äärimmäisen tehokkaita p2p-viestimiä, loistavia tiedottamiseen.

Tiedottamiseen.

Kyllä, Facebook-profiilini oli juuri sitä silloin kun se vielä oli olemassa: tiedote siitä, millainen minä haluan näyttää olevani. Mutta antaako tiedottaminen mitään minulle, meille? Emmekö ole lukeneet jo kyllin monia tiedotteita, joista niin kaupalliset kuin epäkaupallisetkin ovat suuntautuneet tuuppaamaan meille jotakin (tiedonsiruja, vaistonvaraisia haluja), jota emme omaehtoisesti etsisi elämäämme? Haluammeko todella kommunikoida ystäviemme kanssa tällä tiedottamisen kielellä? Olemme oppineet sen halusimme tai emme, mutta haluammeko jatkaa?

Ystävät, olisin mieluummin kanssanne hiljaa.

90's - kevennys

2008-03-09T23:04:00.000+02:00

Kysymys: Onko mikään ysärimpää kuin heroiini?

Vastaus: Kyllä, Tenavatähti.

"me vaihdettiin se heroiini hevirokkiin (vaimon luvalla)"

Kultainen nuoruus

2008-02-21T01:08:00.000+02:00

Lähetettyäni kiukkuista sähköpostia Hesarille toimittaja julkaisi lähes koko viestini blogissaan.

Jyväskylässä tapahtuu taas

2008-02-18T23:29:00.000+02:00

Suomiräppihiphoppia ja voimanaisia halpojen juomien ja vapaan pääsyn Blaze2B:ssä perjantaina...

...ja lauantaina Ilokiven alakerrassa NS. Klubi esittää: Martti Servo ja DJ Candle In The Wind + NS DJs. Yläkerrassa Radio Hear & Linnunlaulupubi esittää: Orkestar Business Classin villiä mustalaismusiikkia ynnä oZOn ja Swaeg Piratesin elektronista hulluutta. Liput 6/5 neuroa. Liity tanssirintamaan.

lapsipornoa kansalle

2008-02-18T17:34:00.001+02:00

"Poliisi on takavarikoinut Kluuvin galleriasta taiteilija Ulla Karttusen näyttelyssä olleesta teoksesta sen lapsipornoa kritisoivan aineiston. -- Sen jälkeen kun poliisi oli vienyt Karttusen kuva- ja tekstiaineiston, museon johto päätti poistattaa näyttelytilasta myös autotallin, johon kuvat oli sijoitettu." -HS 15.2.2008

"Internet-sensuuria vastustava sivusto on joutunut keskusrikospoliisin listalle kielletyistä lapsipornosivuista. -- Krp ei kommentoi, mitä sivuja sen suodatuslistalla on eikä syytä listalle joutumiseen. -- Krp toimittaa listan internet-operaattoreille, jotka voivat estää palvelujaan käyttävien asiakkaiden pääsyn niille." -HS 14.2.2008
(MM. Welhon ja DNA:n internetyhteyksillä ei pääse ko. sivuille. Sonera ottaa saman suodattimen käyttöön maaliskuussa.)

"Sensorit rakastavat valokuvia kuolemasta ja mutilaatiosta mutta kavahtavat kauhusta nähdessään masturboivan lapsen - ilmeisesti he kokevat sen loukkaavan heidän eksistentiaalista validiteettiaan, samastumistaan Imperiumiin ja sen hienovaraisimpiin eleisiin." - Hakim Bey, T.A.Z., 1985

--

Ei tässä jää paljonkaan sanottavaa. Samoin kuin muutama vuosi sitten Ameriikan Yhdysvalloissa terrorismi oli taikasana, jolla kiihotettiin kansanjoukot luopumaan yhä useammista vapauksistaan "kansallisen turvallisuuden" vuoksi, nyt lapsiporno-sanan käyttö saa hypnotisoidut massat askel askelelta myöntymään arbitraariseen sensuuriin. Kun kuva alastomasta alaikäisestä käy syystä sensuuriin, voi itse kukin havaita sen olevan yhä epäjohdonmukaista. Lukemattomille madonna ja lapsi - kuville, Michelangelon kerubeille ynnä muille lihallisen pulskille alastomille lapsihahmoille tuskin maalataan vaippoja, mutta yhteiskuntakritiikin vaientamiseen käytäntö soveltuu mainiosti.

Aivan kuin lasten seksuaalisuus ei muutenkin olisi liiallinen tabu. On selviö, että jo pikkuvauvat hyväilevät itseään, että lapsia kiinnostavat lääkärileikit, että alastomuus on nisäkkäiden (mukaanlukien ihminen, mukaanlukien sen pentu) luonnollinen tila - ja että lapsen seksuaalisuudesta vaikeneminen tai sen hyssyttely saa lapsen häpeämään sitä, mikä puolestaan johtaa tietämättömyyden ja kiusaantuneisuuden tuomiin perversioihin. Siihen, että 12-vuotias pitää itseään epänormaalina, jos hän ei ole harrastanut vielä seksiä. Siihen, että teini-ikäiset pitävät prostituutiota ihan tosi hyvänä tapana ansaita rahat perjantaikänniin tai uuteen puseroon.

Lapsipornohysteria kierouttaa koko yhteiskunnan ja paradoksaalisesti luo juuri niitä ilmiöitä joita se väittää pyrkivänsä kitkemään - näin siitä tulee perpetuum mobile, jolla sensuurin rattaat pidetään pyörimässä hamaan ikuisuuteen.

Anteeksi sekavuuteni. Syytetään vaikka pelkoa: KRP lie ovellani hetkenä minä hyvänsä.

Siivouspäivän tilannekatsaus

2008-02-17T17:24:00.000+02:00

Vuodenvaihteessa aloittamani veganismi tuntuu luontevammalta kuin osasin uskoakaan. Kuvittelin kaipaavani juustoja. En kaivannut. Roskisdyykattua pullaa olen napostellut, mutta samaten roskiksesta löytyneet fetajuustotäytteiset oliivit aiheuttivat lähinnä hämmennystä. Minähän rakastan oliiveja. Minähän rakastin fetaa. Mutta en minä halunnut syödä niitä, ajatus tuntui lähinnä kuvottavalta. Söin silti, pakottauduin, eihän sopinut heittää poiskaan. Jälkeenpäin olo oli likainen. Olen tullut herkäksi lihan ja juuston hajuille - kun kämppiksilläni on pitsanpaistopäivä, minua ällöttää.
Tänään menussa on salaattia, kaalikääryleitä ja lakka-piparijuustokakkua, kaikki vegaaniversioina. En tunne jääväni mistään paitsi.

Paastoprojektissani taas tunnen epäonnistuneeni. Tulisi muistaa edetä aina ulkoisesta sisäiseen eikä toisin päin; paaston ideaksi ajattelin, että karsimalla turhuuksia teen tilaa sille sisäiselle ja moniulotteiselle, mutta havaitsin sen toimimattomaksi. Paaston tulee olla selkeä ja radikaali, ja sen tulee tulla esille useita kertoja päivässä. Siis samaan tapaan, kuin lihaa joka aterialla syövän ortodoksin kohdalla lihan ja maitotuotteiden pois jättäminen muistuttaa aamupalasta välipalojen kautta päivälliseen, että tämä on pyhää aikaa, tämä on hiljentymisen aikaa. Minä päästin itseni liian helpolla. Tottakai se paaston sisäinen merkitys tilan tekijänä ja hiljentymisenä on olennainen, mutta vaikea saavuttaa ilman selkeitä ulkoisia raja-aitoja.

Olen kääntänyt Hakim Beyn T.A.Z. - teosta ja projekti alkaa olla siinä vaiheessa, että voisin piakkoin alkaa tarjota käännöstä kustantamoille. Lisäksi olen kirjoittanut enemmän kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Minun vikani on siinä, että suunnitelmani venyvät aina megalomaanisiin mittasuhteisiin. En osaa kirjoittaa novelleja, haluan tehdä eeppisiä sukusaagoja, joihin taas kärsivällisyyteni ei tohdi riittää. Nyt olen piirittänyt perhettäni sinnikkään määrätietoisesti, karsien sieltä ja kasvattaen tuolta kuin pensasta muotoileva puutarhuri. Alan vähitellen tajuta, mistä pitkäjänteisissä projekteissa on kyse. Ja viimein, yliopiston lopetettuani, minulla on niille aikaa.

Lauantain löydöt

2008-02-09T15:58:00.000+02:00

Lauantai-iltapäivän iloksi löysin sattumalta kaksi viisasta minulle uutta blogia:

Santeri Nemon Koiranmutkia
"Mitä en varsinaisesti ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, on ateismi ja sen suhde pyhään. Onko sitä? Palauttaako ateisti pyhän uskontoon tai sosiaalisesti konstruoituihin tapoihin vai onko pyhää, tai sanokaamme yliluonnollista pyhää, olemassa hänelle? Minun on vaikea uskoa, että kukaan ihminen eläisi elämänsä tuntematta pyhän läsnäoloa, suurta mysteeriä joka ympärillämme ja sisällämme leijuu."

M:R'n Maanalainen Aurinko
"Se [markkinatalous] on ideologia, jolla ei ole todellisuuteen sen vähemmän väkivaltainen vaikutus kuin vaikkapa kommunismilla. Ajatellaanpa vaikka kulttuurielämää. Siinä missä kommunistisissa valtioissa sellaiset teokset, jotka eivät edistäneet valtaideologian asiaa, vaiettiin kuoliaiksi, yritetään inhimillinen ilmaisu tämän päivän länsimaissa tukahduttaa vaatimuksilla tuottavuudesta ja markkinoitavuudesta."

Ja jotteivät vanhat rakastetut aivan olisi käärmeissään, muistutettakoon arvon lukijakuntaa muutamasta niitäkin:

V-S Luoma-Ahon Alussa oli sana
"Adorno ja Horkheimer sanoivat, että kaikki vastarinta on rivoa ja siten kapitalismin vastaista. Mutta minä sanon, että nykyään kaikki on rivoa, eli "rivo ei ole enää rivoa". Mutta rivoa on kaikki ei-ironinen, ei-reflektiivinen, ei-meta. Rivoa on esimerkiksi sentimentaalisuus ja viattomuus. Vielä rivompaa on amoraalinen sentimentaalisuus; tietoinen sentimentaalisuus ei ole enää rivoa, vaan ironista vastatoimintaa. Viattomuus on aina hyvin rivoa."

Jonimatti Joutsijärven Vapaasti tilkitty
"Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen."

Todellisuuden tutkimuskeskuksen Poliittinen päiväkahviseura
"Väitämme, että tehdäkseen poliittisen esityksen aikakaudella, jolloin yhteisten asioiden hoidosta puuttuu politiikka, taiteilijan on ryhdyttävä itse poliitikoksi ja luotava politiikka (päämäärät, ideologiat, toimintatavat) tai lainattava näkemyksensä joltakulta muulta. Esittämiinsä asioihin täytyy sitoutua – tai kyseessä ei ole kovimman luokan poliittinen esitys. Mitä tällainen esitys vaatii? Ajattelua. Pysähtymistä. Ajan ottaminen ajattelua varten on yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista teoista."

Jokapäiväiset internetmeemimme: "wanha"

2008-02-09T02:00:00.000+02:00

Internetkeskusteluissa käytettyjen meemien merkitystä ei tarvitse pohtia kauan ennen kuin havaitsee, että niiden perimmäinen tarkoitus on keskustelun välttäminen. Niistä puhuessaan saattaa myös kuulostaa pelottavassa määrin Lehdeltä.

Wanha - meemin käyttö tarjoaa mahdollisuuden kenelle tahansa älynlahjojen tai niiden puutteeseen katsomatta korostaa omaa ylemmyyttään ja sivistyneisyyttään: hän on jo kuullut sen, mistä toinen kertoo. Omaa tietämistään tai ymmärrystään ei näin tarvitse mitenkään perustella. Wanha-ilmausta voi pitää demokratian erikoisen syvälle ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tunkeutuvana sovelluksena, se kun globaalin demokraattisen markkinatalouden tavoin sysää syrjään asioiden mahdollisen sisäisen arvon ja tekee jokaisesta lauseesta yhtä helposti nurin puhallettavan - ja nyt kuka tahansa voi tehdä minkä tahansa väitteen yhdentekeväksi!

Erikoisen hyödyllinen wanha-ilmaus ja internetmemetiikka on huonosta itsetunnosta kärsivälle, joka näin voi puhaltaa kumisesta ruipeloitsestään ilmapallon, harmi vaan että helium tuo mukanaan hassunkurisen äänen, joka saa korviaan käyttävät kyseenalaistamaan puhutun järkiperäisyyden.

Filosofiseksi pyrkivässä keskustelussa keskustelija voi niin mieliessään sanoa "wanha" kaiken sellaisen kohdalla, joka muistuttaa häntä jostakin pintapuolisesti samantapaisesta ajatuksesta, jonka hän on kuullut ohimennen ennenkin. Tällä tavalla keskinkertaisen keskustelijan on helppo estää jotakin ajatusta puoltavaa keskustelijaa viemästä asian analyysia niin syvälle, että hänen ymmärryksensä loppuisi kesken. "Wanha" onkin verrattavissa sadomasokistisissa leikeissä käytettyyn turvasanaan - se viestittää toiselle osapuolelle, että sanoja ei ole valmis menemään enää pidemmälle, itse asiassa nytkin ollaan jo liian syvillä vesillä.

Filosofisessa tai poliittisessa kontekstissa wanha-ilmausta voi koristella teeman mukaan esim. ulkoasuihin "Takaisin Natsi-Saksaan", "Sosialismia on kokeiltu jo ja katso miten kävi", "Muutetaan kaikki kiven alle", "saatanan hipit!" ja "kreationismi".

Pseudofilosofinen keskustelija tietää, että salaisena aseena wanhaksi voi nimetä kaiken, mihin ymmärrys jo kykenee: kaikki päätelmämme noudattavat samoja iänikuisia loogisia konstruktioita, ainoastaan täydellisen käsittämätön on wanhaksi sanomiselle immuuni.

Siihen puolestaan pätevät WTF ja LOL, joihin palaamme ensi numerossa.

luonnosta ja luovuudesta

2008-02-04T19:36:00.000+02:00

Tämänpäiväinen keskustelu (tai väittely) synnytyslääkäreistä ja Wikipediasta ystävän kanssa uudelleenaktivoi ajatusprosessin, joka on ollut käynnissä jo pidemmän aikaa. Meille väitetään, ettei yhteiskunnan ulkopuolella ole mitään -- yhteiskunnan, jossa kaikelle on näiden asiantuntijoiden antama muotonsa. ("Mutta miten sinä pysyt hengissä? On oltava joku tutkinto!" kysyi hätääntynyt äitini kun kerroin lopettaneeni yliopiston kesken.) Kotimme ovat kaavoituksen mukaisia ja insinöörin suunnittelemia. Niinkin yksinkertaisista toimenpiteistä kuin syöminen, nukkuminen, hengittäminen, seksi ja synnyttäminen olemme vieraantuneet niin pahasti, että tarvitsemme eksperttejä kertomaan meille, miten nämä asiat tehdään. Tässä mielessä länsimainen ihminen on hiirtä ja haukkaa avuttomampi. Voiko olentoa, joka ei synnytä itse omia jälkeläisiään, metsästä/keräile/viljele itse omaa ruokaansa tai rakenna itse omaa pesäänsä pitää elävänä, itsenäisenä, vapaana olentona? Kenties jos kertoisin tällaisesta olennosta joidenkin alkuperäiskansojen edustajille, nämä kavahtaisivat: eläviä kuolleita...

Asiantuntijoita kyllä tarvitaan -- status quon ylläpitämiseen. Mutta kaiken sen, mitä ihmisen elääkseen ja itseään toteuttaakseen on tehtävä, terve ihminen kykenee kyllä tekemään itse. Ongelmana on tietysti se, että olemme sairaita. Myrkytämme itseämme päivittäin syömällä ei-lajityypillistä ravintoa ja käyttäytymällä ei-lajityypillisesti. Liikkumisen ja vaeltelun sijaan tietokoneen ääressä koko päivän istuva ihminen on kuin kahdella jalalla tanssiva koira, luonnonvastainen ja irvokas. Mutta luonnon lainsäädäntö on ehdoton: sen, mikä on sairasta, on kuoltava... ennemmin tai myöhemmin.

Olemme kuin häkkiketut tai maitolinjastolehmät: äkisti luontoon laskettuina suurin osa meistä tuskin selviäisi. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö meidän tulisi aloittaa vieroitusohjelmaamme. Kun ystäväni sanoi aikovansa luopua tietokoneestaan ja mp3-soittimestaan, ajatus tuntui minusta radikaalimmalta kuin yksikään teennäinen mielenosoitus... en ole valmis, en vielä! Samalla ajatukseni palaa hellänä Turun Slummiin, tuohon orgaanisena joka päivä muuttuvaan rakennelmaan geodesisine kupoleineen ja jatkuvasti porisevine trangioineen jossa asuimme viime syyskuussa yhden sateisen viikon ajan. Se ei ollut täysin vesitiivis eikä vallitsevien esteettisten standardien mukainen, mutta eihän sen tarvinnutkaan olla -- se suojasi riittävästi ja oli asukkaidensa mielestä lumoavan kaunis. Ja ketä muuta sen tarvitsisikaan miellyttää?

Muutaman mutkan kautta löysin Miss Rockaway Armada - projektin sivut: kierrätysmateriaalista rakennettu lautta, joka seilaa Mississippi-jokea myöten pysähtyen esiintymään joenvarsikaupungeissa. Lumoavan kaunis, kuin sadusta. Enhän voi enää olla haaveilematta lähteväni ensi kesänä vesille... Lähdetkö mukaan?

(p.s. ne synnytyslääkärit, täällä...)
(p.p.s. ja se paluu!)

Siis tuhotkaamme

2008-02-04T13:09:00.000+02:00

Olennaisin ongelma pyrkiessämme pyhimpiin päämääriimme ei ehkä ole se, että meidän tulisi olla jotain Enemmän, vaan että meidän tulisi vähentyä, vähentää. Elämissämme niin monia asioita, jotka ovat kuonana tientukkeena -- siis tuhotkaamme, hylätkäämme. Kehotus leikata pois käsi joka varastaa on ymmärrettävä symbolisena ja äärimmäisen viisaana. Liian monia tapoja, tottumuksia, olosuhteita, ihmisiä, näkökulmia, ajatuksia, jotka vievät siltä mikä on korvaamatonta sille mikä on triviaalia. Siis leikatkaamme.

Näin alkaa paastoni.

koneellinen kääntäjä luo dadaa pikkutuntien iloksi

2008-01-29T23:15:00.000+02:00

Otsikko sanoikin kaiken olennaisen; ohessa koneellisesti suomennettuna maailman paras rakkausruno, John Donnen "Aurinko Aiheutuva".

AURINKO AIHEUTUVA

HYÖRIÄ entisaikainen hupsu, hillitön Aurinko,
Hän dost sinä niin,
Alusta loppuun akkuna, ja alusta loppuun varustaa verholla, herättää model after objektimuoto?
Raivo jotta sinun liike rakastavaiset höystää ajelu?
Hävytön pikkutarkka heittiö , sisu
Myöhässä koulia boys ja hapate prentices,
Sisu erottaa esikartano - jahtirenki että kuningas jälkisäädös ahdistaa,
Herättää kreivikunta ants jotta elonkorjuu talousrakennukset;
Lempiä, aivan samalla tavalla, ei höystää osata ei myöskään seutu,
Ei myöskään aika days, kuu, joka aari lumput -lta aika.

Sinun helottaa joten kunnianarvoinen, ja ankara
Hän pitäisi sinä ajatella?
I-KIRJAIN kuun ja mennä pilveen heidät avulla räpyttää,
Ainoastaan että I-KIRJAIN ei häviö häntä päästä näkyviin joten kauan.
Tokko häntä katse hankkia ei häikäistä sinun,
Etsiä, ja jotta - huomispäivä myöhässä erottaa we,
Kö kumpikin th' Etu-Intia -lta höyste ja minun
Olla johon sinä jäljelle heidät, eli lekotella tähän avulla we.
Anoa ajaksi ne kuninkuus kenelle sinä saw'st eilispäivä,
Ja sinä sinun ei pidä kuulla, " aivan tähän kotona ainoa alusta lay."

She's aivan yhdysvallat, ja aivan princess I-kirjain;
Ei ensinkään jokin on;
Princess ajaa ainoastaan ilakoida objektimuoto; verrattuna jotta nyt kuluva,
Aivan kunnioittaa jäljittelevä, aivan hyvinvointi alkemia.
Sinä, Aurinko, ammatti puoli koska iloinen koska me,
Kotona että maailma kauppakirja niin;
Sinun ikääntyä asks hellittää, ja alkaen sinun toimeksisaanti olla
Jotta harras maailma, että valmis kotona harras objektimuoto.
Hohde tähän jotta objektimuoto, ja sinä ammatti kaikkialla;
Nyt kuluva alusta sinun keskittyä on, nämä muurata sinun ala.

sarjakuvaextra 6, eli vielä yksi matka vuoteen 68

2008-01-29T22:48:00.000+02:00

1968-2008

2008-01-29T15:08:00.000+02:00

Musiikilliset aikamatkailuni 60-ja 70-luvun taitteeseen ovat jatkuneet jo tovin, mutta ko. ajan Suomi oli jäänyt sokeaksi pisteeksi kunnes pari kuukautta takaperin aloitin seikkailut... Ja huh! Täällä pohjoisessa periferiassa UG - ja hippiliike ovat toki olleet väkiluvullisesti pieniä, mutta energia ja huuma kansainvälistä tasoa, mitä se kansainvälinen taso sitten onkaan, oikeastaan poistettakoon termi sanavarastostani välittömästi...

"Mitä tykkäätte svengin voimasta?" kysyy pelottavassa määrin Risto Ylihärsilää muistuttava Timo Aarniala

...no niin, nyt kun olen oikaissut liian pitkäksi aikaa vaienneen kieleni, mennään asiani ytimeen: se kulttuuriympäristö, jossa minä elän, ei juuri poikkea tai ole edistynyt minnekään tuosta 60-70-lukujen vaihteesta asenteellisesti... Suomen vaurastuminen on pehmentänyt vastarinnan tai saanut kapinahengen purkautumaan piratismin kautta ja pysähtymään siihen...

Ne asiat mitkä 1968 olivat vallankumouksellisia, uusia, säädyttömiä sanan varsinaisessa ei-säätyläisessä merkityksessä, niihin me tyydymme yhä. Edelleen meillä on tämä sama kuvio, tämä "musiikillisia kokeiluja, seksuaalisia kokeiluja, huumekokeiluja, tietoisuuskokeiluja, poliittisia kokeiluja", ja paino juuri tuolla sanalla kokeiluja, joka saa minut kivi sydämellä odottamaan sitä miten 10-20 vuoden päästä nämä tämän hetken (ala)kulttuuritoimijat löytyvät lähiörivareista äänestämästä vasemmistoliittoa tai pahempaa... Jarkko Laine, joka aikanaan kirjoitti "Siat ovat nousseet / valtaan / ja me olemme / mustan lumen lapset", on kokoomuslainen nykyään, mustan lumen lapset kasvavat isoina sioiksi. Niinkö meillekin käy?

Huolestuttava muutos vuodesta 1968 vuoteen 2008 on se säädyttömyyden puute, joka tämän hetken kulttuurissa on. Olemme porvarisperheiden kakaroita, joilla on läppärinsä ja laajakaistansa, eikä sukujuurissa se vika, vaan siinä, että harva meistä tosissaan pyrkii ulos keskiluokkaisesta kuluttamisesta, haluamme ne mikroaaltouunit ja videokamerat, ja levyjä ja kirjoja loputtomasti, ja kun on levyjä ja kirjoja on oltava myös hyllyjä levyille ja kirjoille ja asunto hyllyille ja työpaikka asunnolle, ne painavat vaa'assa luopumista enemmän. Ajatustasolla olemme radikaaleja, koska emme pelkää anaaliyhdyntää emmekä luvattomia päihtymyksen muotoja ja tunnustamme avoimesti käyttävämme mielialalääkkeitä.

Mutta se on leikkiä, ja leikki on toki ihanaa, ja hyväksi, ja me tarvitsemme leikkiä, siis leikkikäämme joka päivä ja joka yö rakastettujemme reisillä ja halvemmissa kapakoissa ja kynttilänvalossa ja energiansäästölampun valossa ja klubivalaistuksessa, mutta se leikki ei saa riittää, mikäli haluamme pitää itseämme jonkinlaisena muutosvoimana emmekä ainoastaan hedonistisina joogatuntien pinnallisesti hengellisinä sydämestä materialistisina mustan lumen lapsina... Niin musta, punamusta kuin mustavihreäkin lumi sulaa pois kesän materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Silloin paljaalle maalle rakennetaan pätkätyövoimin sikaloita.

Muutos on aina vaatinut äärimmäistä ahtaalleajoa, 1968 alaston runonlausunta poiki oikeusjuttuja, tottakai tarvittiin seksuaalinen vallankumous sillä olimme kuolemaisillamme siitä nälässäpidosta... Mutta senhän piti olla vain alkua, sen piti olla ensimmäinen aalto, etuvartio. Miksi me olemme jääneet lepäämään laakereillemme? Riittääkö meille, että saimme lainsäädännöltä vapaan seksuaalisuutemme? Homoliitot sallittu, siis paritelkaamme ja unohtakaamme tylsä, tylsä ekonomia?

tynnyrin ulkopuolelta

2008-01-07T08:42:00.000+02:00

Seuraa (aiheellista) saarnaa ja vouhotusta, takana on näet valvottu, kuumeinen yö; olen lueskellut ja syventänyt ajatustani koulutuksesta. Ala-asteelta lähtien koulussa olen aina oppinut huomattavasti vähemmän kuin vapaa-ajallani, enkä edes niin tärkeitä asioita. Koulun tasapäistävä sosiaalinen ilmapiiri pistää nuoren ihmisen sellaisten aikuisten armoille, joka ei nuorta ihmistä tunne. Aikuisen vallassa on päättää, osaako lapsi tai nuori kylliksi, ja hullua kyllä arvostelun hoitavat samat henkilöt, jotka hoitavat opettamisenkin. Näin kommunikaatiokatkos opettajan ja oppilaan välillä tulkitaan oppilaan laiskuudeksi tai tyhmyydeksi. Arvosanoilla kilpaillaan ja välituntien kello iskee omaa väkivaltaansa tajuntoihimme. Ihmiselle, etenkään lapselle, ei ole luonnollista tehdä yhtään mitään minuuttiaikataululla, mutta lapsemme laitamme leikkimään tismalleen 15 minuuttia kerrallaan, minkä jälkeen hänen on jälleen kestettävä 45 minuuttia kielioppia, liikuntaa tai muuta tuskastuttavaa.

Toki ne aiheet, joita meille koulujärjestelmän puitteissa (ala-asteelta yliopistoon) opetetaan, ovat tärkeitä ja oppimisen arvoisia. Geometriaa tarvitsemme piittäessämme, suunnitellessamme ja rakentaessamme asioita, kielioppia uusia kieliä opiskellessamme, ja niitä uusia kieliä kommunikoidessamme... Mutta kun opetus tulee ulkoapäin, pakollisena, asiayhteydestään irrotettuna ja alentavana, ei oppiminenkaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Katsotaanpa oppimista oppimisesta, oppijasta, ei opettajasta käsin. Lapsi ei tarvitse tiettyä opettajaa tai oppitunteja, eikä lapsi tarvitse oppivelvollisuutta, sillä lapsi on luonnostaan utelias ja halukas oppimaan kaiken maailmasta. Tämä into sitten pyritään kaikin mahdollisin keinoin kitkemään pois tuossa laitosten jatkumossa, jonka tarkoituksena on lannistaa vikuroiva nuori mieli, jotta tämä myöhemmin suostuisi palkkatyöhön. Lapsi opettelee luonnostaan asioita, toki turvallisen aikuisen seurassa, sellaisessa järjestyksessä joka häntä kiinnostaa. Kauppareissulla äidin kanssa lapsi laskee, mihin viikkoraha riittää. Liikuntaa lapsi oppii väistämättä (jos hänen vanhempansa eivät käytä sedaatiomenetelmiä kuten videopelejä ja televisiota), eikä siihen tarvita tulosten vertailua tai kilpailullisuutta. Kaikissa tapaamissani lapsissa on ollut uteliaisuutta sen suhteen, miten laitteet toimivat, miten esineitä valmistetaan, miksi planeetat kiertävät aurinkoa, millaista elämä oli sata vuotta sitten... Tottakai aikuisen velvollisuus on pitää huolta siitä, että lapsella on mahdollisuus harjoitella ja tutkailla näitä asioita. Koulutta kasvava lapsi ei kasva tynnyrissä.

Minun on vaikea nähdä ajatusta, että ilman oppivelvollisuutta lapset eivät vaivautuisi opettelemaan vähintään yhtä kirjavaa joukkoa asioita, muuna kuin lapsen ihmisarvoa alentavana. Lapsella on yhtä vakaa peruskäsitys omasta parhaastaan kuin aikuisella, jolla tietysti on enemmän spesifiä tietoa asioista. Jos oppiminen tuntuu pahalta, se ei ole hyväksi. Silloin se ei ole oppimista vaan tuputtamista ja aivopesua. (Toki joillakin on niin epäterveet kotiolot, että niistä on hyvä päästä pois, minne vain, edes kouluun.)

Unschooling-liike, joka ajaa kouluja käymättömyyttä (kotioppimisesta / homeschoolingista se eroaa siten, että vanhemmat eivät suunnittele lapselle opetusohjelmaa vaan lapsi saa itse päättää, mitä haluaa oppia ja millä aikataululla) on kaivanut itselleen varpaansijaa täällä ja muualla. Unschoolattuja lapsia on hyväksytty maailman parhaisiin yliopistoihin, mikä tietysti on hieman surullista heidän kannaltaan, mutta toimii todisteena koulujärjestelmän tarpeettomuudesta.

Lisää unschoolingista täällä.

Sivuhuomautus Gurdjieffista

2008-01-04T17:29:00.000+02:00

Oliko odotettavissa, että lukuisat tietämäni ex-satanistit ja vanhat patut (vinkkasi Theta) innostuvat joukolla Gurdjieffista? Neljäs Tie taitaa olla uusi satanismi. Hedonismille ja malttamattomuudelle sielunsa myyneitä tämän hetken teini-ikäisiä ei itsensä kehittäminen taida kiinnostaa, mutta ne jotka kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten lukivat sydän tykyttäen Saatanallista raamattua (tai pappa Crowleytä) hakevat nyt uusia älyllisiä ja itsekurillisia haasteita Gurdjieffin (opetuslapsineen) filosofiasta.

Hyvä niin. Minäkin olen vakuuttunut.

uuteen aikaan

2008-01-02T14:24:00.000+02:00

Ajan purkaminen jaksoiksi, palasiksi, joilla on alku ja loppu, on tietysti valheellista. Me kaikki tiedämme että päivänä jona täytämme vuosia ei tapahdu sen kummempaa muutosta kuin sitä edeltävänä päivänä, emmekä vuoden vaihtuessa siirry mihinkään uuteen ja ihmeelliseen.

Vaan kun ajan pilkkomisen perinne on jatkunut vuosisatoja, vuosituhansia, on kyseinen harha syöpynyt meihin. Kun koko elämämme ja esi-isiemme elämien ajan olemme jäsentäneet elämiämme paloitellun ajankulun lohkoista käsin, siirtymäpäiville on syntynyt merkitys tietoisuuksiemme ja tajuntojemme kautta, ja se merkitys on tullut käsinkosketeltavaksi. Uudenvuoden traditiona on perinteisesti ollut muuttua. Uudenvuodenlupauksissa jätetään pois vanhaa ja tarpeetonta, otetaan elämään uutta; se, ettei lupaustaan pysty pitämään, johtuu väärin formuloidusta lupauksesta (esimerkiksi luvataan tehdä jotain, jonka tekemiseen ei sitten kuitenkaan luvata itselle resursseja: vaikkapa luvataan kuntoilla, mutta ei luvata lopettaa ylitöiden tekemistä). Toimivan muuttumisen kaava on kaksiosainen: ensin tuhotaan, sitten synnytetään. Ensin tehdään tilaa, sitten täytetään tila tarvitulla asialla. Juhliminen pyhittää muutoksen. Symbolisesti pois jätetty asia jää vanhan lohkon puolelle kun siirrymme uuteen, jossa vanha ei meitä enää voi koskettaa.

Oma uudenvuodenlupaukseni, se puhdistava ja tuhoava, oli jättää pois kaikki eläinkunnan tuotteet ruokavaliostani ja korjata sitä muutenkin (enemmän elävää ravintoa, vähemmän karkkia). Tarkoitus on pitää huolta kehostani, jotta mieleni jaksaa paremmin toista tehtävää, joka on (subjektiivisesti, ei suorittavasti) tehokkaampi ajankäyttö: enemmän lepoa lorvailun sijaan, enemmän lukemista haihattelun sijaan (mitä juhlistin tilaamalla vuoren kirjoja).

Tietenkään kehon ja tietotaidon asiat eivät ole niitä oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Tiedot, taidot, ruumiinkulttuuri ovat kaikki katoavaisia; näkymätöntä ydintämme meidän pitäisi kehittää, sitä osaa meistä jonka me kaikki tunnemme olevan mutta josta meille ei puhuta. Juurtua syvempään. Mutta tiedoilla, taidoilla, saviuurnalla jossa olemme, niillä on välinearvoa... Niistä on hyvä aloittaa (ja pyrkiä samalla olemaan takertumatta niihin). Saada hellään hallintaansa yksi elämän osa-alue kerrallaan.

seurakuntaviesti tietää!

2007-12-23T17:50:00.000+02:00

Postista kolahtava Seurakuntaviesti on aina jännityksen paikka -- joskus koko lehti on silkkaa höttöä, mutta ennenkin siellä on ollut yllättävän tiukkoja artikkeleita.

Niin tälläkin kertaa, kun artikkelissa "Kuusi on paratiisin elämänpuu" paljastetaan joulukuusen juuren olevan syntiinlankeemustarinassa: ikivihreä puu symboloi kuolemattomuutta ja pallokoristeet ovat kehittyneet alunperin koristeiksi ripustetuista omenoista. Jouluaattohan on, jos katsotte kalentereihinne, myös Aatamin ja Eevan päivä.

Ehkä joulukuusen voisi riisua siitä ylimääräisestä muovista ja lahjavuoren liiasta romppeesta ja antaa tilalle siunattuja, ytimekkäitä elämän lahjoja...

Hyvää keskitalvea!

singulariteettibileistä jälkeenpäin

2007-12-21T22:42:00.000+02:00

20.12. ja singulariteettibileet! Club Blazen luokituksissa nämä Hear RY:n järkkäämät kemut luokitellaan avainsanoilla religious / psychedelic / experimental, ja singulariteettibileet olivat alleviivatusti niitä kaikkia. Visuaaleina pyöri tahdiltaan kiihtyvä slideshow, joka koostui kaiken muun sekalaisen ja suggeroivan kuvaston muassa lööpeistä, mandaloista, pornosta ja japanilaisista mielialalääkemainoksista; kun slideshow kulki niin nopeasti, että siskoni jo sanoi ettei kykene katsomaan siihen suuntaankaan, koska siitä tulee hulluksi, se vaihdettiin jeesusfilmiin.

Musiikillisesti ilta oli tietysti kirjavaa mannaa, kuten tapana on, mutta mieleen jäi DJ Naisen tekemä IDM:ää ja free jazzia yhdistelevä miksaus, joka kuulostaa tässä harmittomalta kokeellisuudelta mutta nostatti joissakin todella voimakkaita reaktioita. Kolmannes vieraista lähti, eräs kertoi kuinka "kaikki lähtee alta, menee maanisdepressiiviseksi, vajoan johonkin, tekee tosi pahaa"; baarimikotarkin reagoi musiikkiin niin voimakkaasti, että pelkäsi sen palaavan hänelle painajaisunina. Toki moni kuulija, minä muiden joukossa, myös piti kuulemastaan, piti siitä kaaoksesta ja häiriintyneisyydestä.

Mutta tulipahan huomattua, että meissä on sittenkin vielä kipukohtia, emme olekaan turtuneita kaikelle, ja vaikka noisekin on vakiintunut olennaiseksi osaksi musiikkikulttuuria, on olemassa ääniä tai äänien yhdistelmiä jotka painavat meissä joitain henkisiä akupunktuuripisteitä laukaisten jotain padottua... Tuossa kappaleessa oli jotain enigmaattista, oli vaikeaa sanoa mikä siitä teki niin suggeroivaa: sekä IDM:n rönsyileviin biitteihin että free jazzin (minusta eroottiseen) saksofoninrääkkäykseen olemme tottuneet, mutta niiden yhdistelmässä oli jotain, mikä sai mielet aukomaan sisäisiä oviaan.

Kun vielä eräs vieras sanoi ajattelevansa, että Hearin tulisi miettiä tarkemmin musiikillista linjaansa, jotta paikalle tulisi enemmän ihmisiä, sain pidätellä nauruani: minusta on selvää, että näissä kuvioissa tehdään arvokasta kokeilevaa ja kehittävää kulttuurityötä, joka ei menetä arvokkuuttaan, vaikka yleisön voisi laskea sormin.

Singulariteettibileiden musiikit tulevat radiosta (www.hear.fi) joulupäivänä 25.12. klo 21 alkaen. Seurakunnan seuraava kokoontuminen Jyväskylässä on 18.1.

sarjakuvaextra 5

2007-12-18T19:02:00.000+02:00

Mitä teokselle tapahtuu, kun siitä poistetaan sen nimihenkilö?

Ainakin Garfield Minus Garfield on huomattavasti Karvista kiinnostavampi:
Lisää täällä.

2012 tulee - tule sinäkin

2007-12-16T21:24:00.000+02:00

Talvipäivänseisaus 2012 tulee vasta viiden vuoden päästä, mutta 20.12. on jo ensi torstaina! Ilmaiset kemut Jyväskylän Blaze2b:n UG-sektorilla. Pois ei passaa jäädä.

kulttuurista ja selviytymisestä

2007-12-15T13:05:00.001+02:00

Linnunlaulujoulu oli ja meni edestakaisin juostessa (ja nauttiessa), tanssiessa ja >olutta kuksasta juodessa; juoksimme ympäriinsä asettelemassa tuoleja ja kynttilöitä paikoilleen vielä 10 minuuttia ennen ovien avaamista ja sitten olikin jo kello neljä ja purkamisen aika.

Oikeastaan on kiinnostavaa, miten valtava osa kulttuurilla (ja etenkin tuotetulla kulttuurilla) on länsimaisessa elämänmenossa Herran vuonna 2007. Arkkityyppinen suomalainen katsoo televisiota muutaman tunnin päivässä, radio tai musiikkitallenteet soivat taustalla kaikissa askareissa ja silloin tällöin laitetaan hajuvettä ja mennään teatteriin katsomaan joku farssi. Kulttuurialalle suuntautuneilla ihmisillä työpäiväkin vietetään hengentuotteiden parissa; monissa perusammateissakin radio soi. Lehdet ovat täynnä tietokonegrafiikkaa ja valokuvia, joskus jopa kuvia maalauksista. Ja kuuluu jokaisen nuoren tytön velvollisuuksiin käydä piano/baletti/viulu/huilutunneilla jotka vaihtuvat kapinalliseen murrosikään tultaessa nuorisoteatteriin.

Kun nyt ottaa huomioon, miten suuri osa vuorokaudesta meillä kuluu kulttuurin parissa, kuinka suurelta osin tajuntamme on suuntautunut siihen, ei olekaan enää yllättävää, että myös tämän päivän kiihkein vallankumouksellinen toiminta on kulttuuriaiheista. Osittain syynä on tietysti jatkuvan musiikin soimisen ja massakulttuurin suoltamisen aiheuttama sedaatio -- elämme puolittaisessa transsissa medioiden ristitulessa, kuinka siis jaksaisimme taistella tosissamme ja sankoin joukoin perustulon puolesta?

Tai ehkä se meneekin näin, että jatkuvan kuluttamisen ja tuottamisen putkessa emme näe materiaalista puutettamme (joka on lähinnä ajan ja vapauden puutetta työpäivien ollessa 8-tuntisia, siihen päälle kotityöt ja kansalaisvelvollisuutemme kuten armeija, shoppailu, verkostoituminen, elinikäinen oppiminen, liikunta, muoti ja hintatietoisuus), mutta rytmien, kuvien ja tarinoiden pakopaikkaamme emme osaa olla näkemättä, sillä kahdestaan kirjan tai elokuvan tai musiikkikappaleen kanssa voi kokea elvyttävän katharsiksen... Ja pidäteltyämme henkeämme koko pitkän päivän saamme melodiassa viimein tilaa hengittää.

Tästä piinallisesta dikotomiasta johtunee myös nykyinen tapa käyttää kulttuuria taustalla: kun musiikki soi keskustelujen taustalla, tv on äänettömänä auki ja klikkailemme facebookista lahjoja ja halauksia toisillemme, saamme päämme täytettyä vapauden illuusioon asti... ja se edelleen on johtanut siihen, ettei runoja ja kuvataidetta lueta ja katsota sillä tavoin kuin modernilla aikakaudella, jolloin radiotakin kuunneltiin hartaasti puhua pukahtamatta. Runous ja kuvataide kun soveltuvat huonosti taustakäyttöön (niitä maalauksia lukuunottamatta, jotka somistavat juuri sopivasti sohvan yläpuolista seinää). Ne edellyttävät keskittymistä.

Minun sukupolvelleni tuottaa vaikeuksia keskittyä taideteokseen, mutta happipullona se on välttämätön, sillä ympärillämme ei ole mitään muuta mitä hengittää.

Kaiken tämän pohjalta on sittenkin luonnollista, ettemme välitä pikavippien ja mobiiliviestinnän kasaamista laskupinoista niin paljon kuin elokuvista emmekä työllistymisen loputtomasta infernosta läheskään niin paljon kuin musiikista. Ei olekaan yllättävää, että länsimaiden kiihkein kapinointi tapahtuu niinkin abstraktin asian kuin immateriaalioikeuksien tiimoilta.

(Lyhyt johdatus asiaan siihen vihkiytymättömille: likimäärin kaikki voittoa tavoittelevat levy-yhtiöt edellyttävät hoidokeiltaan liittymistä Teostoon (Suomessa) tai vastaavaan tekijänoikeusjärjestöön. Liittyessään Teostoon artisti luovuttaa oikeuden ja velvollisuuden valvoa musiikkinsa esittämistä Teostolle, joka puolestaan perii siitä maksun. Kuitenkaan maksu ei mene suoraan artistille: Suomessa kaikki musiikkia soittavat tahot parturikampaamoista radioasemiin, Yleisradiota lukuun ottamatta, maksavat Teostolle könttäsumman, jonka tämä jakaa listojen huipussa oleville artisteille. Rautalangasta: kun Teostoon kuuluvan pikkubändin musiikkia soitetaan, rahat käärivät Anna Erikson ja Ville Valo - sekä tietysti Teoston pamput. Soitetun musiikin lisäksi Teosto perii veronsa myös soittamattomasta musiikista, kuten tyhjistä cd-levyistä. Maksut ovat niin korkeita, että esimerkiksi internetradioista on tullut harvinaisuuksia ja Yleisradion laatu on finanssikriisissä romahtanut. Muiden maiden vastaavat järjestöt toimivat pitkälti samalla tavoin.

Tekijänoikeusmonopolit ovat johtaneet kärjistyneeseen tilanteeseen, jossa Teostomaksut kohoavat ja tekijänoikeuslait kiristyvät, mutta kaikki kurinpitoyritykset ovat turhia: joidenkin tutkimusten mukaan yli kolmanneksella maailman kaikista tietokoneista on tiedostojen (laittomaankin) jakamiseen tarkoitettuja ohjelmia. Musiikin ja elokuvien netistä lataamisesta on tullut rikos, johon koko kansa syyllistyy. Myös muusikoista jotkut ovat alkaneet puolustaa teoillaan ilmaista musiikkia, sillä tutkimuksissa on havaittu, että vaikka musiikkia ladataan netistä jatkuvasti enemmän, levyjen myynti ei ole laskenut. Vaihtoehtokulttuurin aktiivit -- jotkut pienet levy-yhtiöt, muusikot, taiteentekijät -- valitsevat olla liittymättä tekijänoikeusjärjestöihin: tällöin tekijänoikeudet pysyvät artistilla itsellään ja hän voi levittää musiikkiaan ilmaiseksi tai pyytää siitä itse valitsemansa maksun.)

Kun nyt olemme tilanteessa, jossa arviolta puolitoista miljoonaa suomalaista (ja sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa) pitää ilmaista kulttuuria kansalaisoikeutenaan ja syyllistyy tekijänoikeusrikoksiin päivittäin (samalla altistuen tuhansien eurojen sakoille käryn käydessä), kun levy-yhtiöiden työntekijät vuotavat albumit nettiin ennen niiden ilmestymistä pieninä guerrilla-kulttuurinlevitystekoinaan, kun kopiointia ei yksinkertaisesti enää ole mahdollista pitää rikoksena (tai sitten rikollisia olemme jokainen), voidaan sanoa että kyse on maailmanlaajuisesta kapinasta tekijänoikeusjärjestöjen syrjäyttämiseksi mieltemme ja sielujemme hyvinvoinnin puolesta.

Kun konsensus siitä, että kulttuuri kuuluu ilmaiseksi kaikille, levittää rihmastojaan yhä laajemmalle, päästään laajempaan kysymykseen siitä, mikä kaikki muu on meidän synnyinoikeutemme ja mitä ylipäätään voimme sanoa omistavamme; tässä tietysti on yksi syy siihen, miksi valtiot myötäilevät tekijänoikeusjärjestöjen vaatimuksia. Kulttuuri ei ole muusta maailmasta irrallinen ilmiö, vaan ilmiö, jossa meidän on helpompi reagoida kuin muualla jylläävän koneiston rattaissa (olkoonkin, että suuri osa kulttuurista on myös ihmisrattaistettua tuotantoteollisuutta). Se voi auttaa meitä näkemään itsemme tarpeinemme ja tahtoinemme.

Kulttuurin vapautuessa vapautuu koko se osa elämistämme, jonka käytämme kulttuurin parissa. Solmu alkaa aukenemaan. Enää on vedettävä tuosta...

sarjakuvaextra 4

2007-12-04T23:17:00.000+02:00

Dinosaur Comicsin käsittämättömiin mittasuhteisiin venytetty visuaalinen toisto ja minimalismi -- jokainen strippi on kuvallisesti sama, vain tekstit vaihtuvat, ja kuvatkin ovat clip-artia -- sekä puhuvien dinosaurusten järjettömyys saavat kaiken tuntumaan järjettömän hauskalta. Ainakin minusta.

Lisää dinosauruksia täällä

LINNUNLAULUJOULU - saapuos oi

2007-12-04T12:42:00.000+02:00

Elämänpuu irtoaa juuriltaan ja kääntyy nurin. 80-luvulta asti kakofoniaa tehnyt Keuhkot, tajunnanlaajennusregeeartisti Profeetta yhtyeineen ynnä Jyväskylän toivot Avaruuskaiut sekä 90-luvulta Commodoreaan kilkuttanut Tero. DJ:t Baba Legba, Roboottitohtori ja Liekehtivä ukkosporo helvetistä. VJ:t Fluksushutsu ja Tofu-ufot. Houreiset pikkujoulut vaivaiseen hintaan 5/4e. Kai haluat paikalle?

mielikuvia

2007-12-04T12:25:00.001+02:00

Ambient-musiikin tapahtuma. Olisinpa muistanut mainostaa tätä tapahtumaa täällä aiemmin. Nytpähän mainostan jälkikäteen ja toivon aiheuttavani niissä lukijoissa, jotka paikalle eivät osuneet, pohjatonta katkeruutta, joka ajaa heidät Hearin tuleviin tapahtumiin ;)

Itse osallistuin suunnittelemalla ja toteuttamalla dekoraatiot yhdessä kahden hemaisevan vaaleaverikön kanssa, mutta siitä viis -- olennaista oli musiikki, jota aika harvoin pääsee kuuntelemaan. Jos jossain ambientia kuulee, niin teknobileiden chill-out-luolassa puolivillaisena. Kun illan aikana kuulin kahdeksan ambient-keikkaa, kuulin samalla ambientia kovemmalla ja elävämpänä kuin ennen, ja käsitykseni koko genrestä syveni. Tässä vielä pari valittua valokuvaa:

Sami Louhela keskittyy kasettimankka sylissään

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat ja eroottinen ambient

Alkuillasta sali oli näin avara, mutta täyttyi tiiviiksi iltaa kohti, kun liput myytiin melkein loppuun; ja voi että olen tyytyväinen puihin!

Mielikuvia-tapahtuman keikkoja kuullaan Radio Hearissa (www.hear.fi) Tänään 4.12. sekä viikon päästä 11.12. klo 21 alkaen, kuuntelepa!

Valokuvat ja juliste: Jarno Koole

Sarjakuvaextra 3

2007-11-30T15:33:00.000+02:00

A Softer Worldin sarjakuvat käsittelevät pääasiassa katkeruutta, kuolemaa ja tuhoa, missä ei tietysti ole mitään poikkeuksellista, mutta minusta kiinnostavaa on niiden yhtaikainen sarkastisuus JA herkkyys.

Lisää täällä.

übermensch-muistiinpanoja, osa 1

2007-11-30T14:30:00.000+02:00

Turha sitä lie peitellä, että ajatus yli-ihmisestä / ihmisevoluutiosta on kiehtonut minua pienestä asti. Minulla on aina ollut tavoite kasvaa paremmaksi, vahvemmaksi. Mitä enemmän olen kasvanut, sitä enemmän olen tavoitellut.

Enkä tietenkään ole ainoa: okkultistiset traditiot niin lännessä kuin idässä ovat perustuneet yksilönkehitykselle, henkilökohtaiselle evoluutiolle - verrataanpa vaikka übermensch-ideaalia boddhisattvan ihanteeseen, joogaan ja länsimaisen mysteeritradition initiaatin malliin. Voisin ehkä sanoa (varovasti), että uskonnollisuudella on kaksi mallia, joista toisessa pyhä näyttäytyy anteeksiantavana ja elämän karikoissa kantavana voimana, toisessa taas velvoituksena pyrkiä tekemään itsestään paras mahdollinen itsensä (tai idässä itsettömyytensä) - kristinuskossa tätä kutsutaan kilvoitukseksi, pyrkimykseksi olla Jeesuksen kaltainen; buddhalaisuudessa meillä on boddhisattvan ihanne, kaiken ylittävä tavoite tulla buddhaksi (johon onneksi annetaan armollisesti useita elämiä aikaa). Keksitään lisää esimerkkejä joskus toiste.

Tapio Kotkavuorta mukaillen ja muokaten voisin tiivistää täydellistymisen kahden ihanteen välisen eron näpäkästi jotenkin näin, että mystikko pyrkii yhdistymään Jumalaan poistamalla elämästään kaiken, mikä ei ole Jumalaa; okkultisti pyrkii kehittämään Itseään mistä seuraa ykseys Jumalan kanssa - tietoisuutemme tavoitettavissa oleva päämäärä on selvästi erilainen, kun taas tietoisuutemme ulottumattomissa, kuilun tuolla puolen (siinä tietoisuudessa, johon molemmat lopulta pyrkivät) päämäärä on sama.

Kotkavuorta lueskellessani olen miettinyt ankarasti tätä olennaista antautumisen/devootion ja hallitsemisen, yksilön ja maailmankaikkeuden välistä dynamiikkaa ja sitä, millaisena tuo dynamiikka on toimivimmillaan. Kotkavuori tietysti puoltaa yksilöä objektiivista maailmankaikkeutta lopulta hallitsevana puoliskona, mutta toisaalta itse olisin taipuvainen etsimään ratkaisua enemmän itämaisesta filosofiasta, vaikkapa joogasta, jossa itsen kehittäminen äärimmilleen on eräänlainen välitavoite - lopulta tunnustetaan, ettei tätä itseä ole olemassakaan, mutta kun sitä työstetään (fiktiona), muokataan samalla omaa tajuntaa ymmärtämään paremmin oma olemattomuutensa. (Ehkä se, että se on muokattavissa, juuri tekee siitä kouriintuntuvasti ei-ehdottoman, välineenomaisen?)

Teorian lisäksi tarvitaan tietysti metodi, ja siinä olen ehkä vielä enemmän hakoteillä. Rituaalimagian performanssinomaiset perinteet tekevät itsen muokkaamista jonkinlaista teatteria, mikä tietysti tekee mahdolliseksi sen tulkinnan, että itse on fiktio; vanhat grimoiret peräänkuuluttavat rituaaleihin jalokiviä ja harvinaisia yrttejä luoden siten ilmapiiriä, että tehdessään rituaalia maagikko on myyttinen henkilö, ei enää arki-itsensä vaan satujen alkemistikuningas; paasto ja askeesi luovat samankaltaista tunnelmaa, päinvastaisena - liioittelu mihin hyvänsä suuntaan irrottaa arjen epäuskosta ja antaa siten voimaa. Mutta se tarjoaa samalla helpon tien itsepetokseen ja haaveiluun oikean itsen kanssa työskentelyn sijaan. Toiset traditiot (itseä korostavat) puhuvat itsetarkastelun olennaisuudesta kehityksen kannalta, kun taas toiset (antautumista, mystiikkaa korostavat) kehottavat unohtamaan koko jutun (ainakin tiettyyn pisteeseen asti). Metodit ovat kirjavia mutta lopulta eivät ristiriitaisia; silti on turhaa yrittää tehdä päiväpeittoa virkkaamalla ja ompelemalla yhtaikaa. Mihinkä siitä sitten!

Nyt on kahvin paikka.

sivuhuomautus Eläkeläisen muistelmista

2007-11-14T21:57:00.000+02:00

Jotain nekrofiilistä on siinäkin, että Suomi ja etenkin sen kurja lestakeskittymä Kittilä (josta allekirjoittanut on kutakuinkin kotoisin) rakastuivat Palsaan vasta hänen kuoltuaan.

sarka ja parka

2007-11-13T20:06:00.000+02:00

Kun kirjaprojektini (johon on kuulunut sitomista, sideharsoa, repimistä, kultaamista, repimistä, liimatahrat parketissa ja kuratahrat kirjan sivuissa) lähenee loppuaan, koen olevani lopussa itsekin. Aluksi minun oli tarkoitus käyttää guassivärejä, kultausta ja kalligrafiaa tehdäkseni jonkinlaisen oman versioni keskiaikaisesta rukouskirjasta. Lopulta päädyin pitämään jokaista rukousta teennäisenä ja kultauksia vielä teennäisempinä, repimään kaikki täydet sivut irti ja tekemään kirjasta tyhjän, ja samalla täyden. Lisäksi kirjaa ei tulla kaiketi avaamaan. Tavallaan teen kaiken eri tavalla kuin luulin tekeväni, prosessi on ollut samalla rukousprosessi, olen rukoillut ja tapellut rukouksiani vastaan, ja lopullinen työ (kirja, kynttilä ja seinäkirjoitus lyijykynällä) on ehkä lannistumiseni kuva, lannistumiseni ja sen itselleni käsittämättömän yhä jatkuvan rukouksen kuva.

Työsarka on saanut miettimään ihanteita ylipäätään. Koko projekti lähti siitä, miten ihailin keskiajan munkkien omistautumista heidän tunnollisesti täyttäessään joka sivun parhaalla, mihin pystyivät. Turun Taideslummissa aloitin sitten munkkileikin, joka johti aika pian umpikujaan. Kohtaatteko te muut usein tilanteita, joissa työ jota alatte tekemään ja joka suunnitelmana on tuntunut fiksulta, näyttääkin nokkanne edessä teennäiseltä, typerältä, vääriä päämääriä tavoittelevalta? Siinä on tietysti kyse toisesta ihanteesta, ihanteesta jonka mukaan taide ylipäätään saisi mieluusti tavoitella joitakin järkeviä päämääriä ja olla vielä lisäksi rehellistä ja mitä vielä? Kaunista?

Jotain klassisia hyveitä minä kai lähden hakemaan aina uudestaan, töitteni hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, ja vaikka havaitsen että mitä kunnianhimoisemmin niitä koetan saavuttaa, sitä kauemmas niistä jään, jatkan pään hakkaamista seinään. Sitten toisaalta, mihin muuhun osaisin pyrkiä kuin jonkinlaiseen puhdistavuuteen, kokonaisvaltaiseen katharsikseen?

Mietin, onko sellainen aito, kärsivällinen, nöyrä rukoustyö mahdotonta tällaisessa tilassa, jota me asutamme, ja ennen kaikkea onko se mahdotonta jumalattomalle? Onko se koskaan ollut mahdollista vai onko jokainen rukoilija aina pitänyt hartauttaan riittämättömänä ja valheellisena? Onko ainoa, jonka enää voi saavuttaa, degeneraatiomme näyttäminen?

Hyvää Pelon vastaisen päivän iltaa!

2007-11-09T21:06:00.000+02:00

Rohkeustekoni: kävin teosofis-kristosofisessa Pekka Ervast-temppelissä. Viivyin yli tunnin.

(r)evoluutiota ammuskellen

2007-11-08T15:11:00.000+02:00

Lukioiässä kävin Jokelan koulun pihassa. Silloinen poikaystäväni oli tainnut käydä yläasteensa siellä. Kaahailimme autolla koulun urheilukentällä. Paikka oli jo silloin lohduton. Parempi Maailma-blogi on esittänyt aika kattavan esityksen kouluammuskelun syyllisistä, mutta esitän joukkoon vielä negatiivista maasäteilyä ja huonoa feng shuita.

Lehti analysoi ironisesti median suhtautumista murhiin. Päivittely, voivottelu ja ironia ovat silti kaikki toissijaisia, selviytymiskeinoja pelon edessä. Theta-blogin huomioissa murhien seurauksista ja niiden hyödyntämisestä näkyy paitsi pala totuutta myös pala kurkussa. Mutta miten minusta tuntuu, että kaikkialla kierretään samoja kehiä myöten?

Valtavirtamedia ja suuret puolueet ovat keskittyneet päivittelemään nuorten huonoa mielenterveyttä (kiitos vain Vanhasen, joka tapahtumaa niin kovin valittelee, hallitukselle että leikkasitte lasten ja nuorten mt-rahat kokonaan), mikä on tietysti nerokas tapa sivuuttaa täysin se, että tällä nuorella miehellä on ollut sanottavaa. Ei pelkkä ahdistus aja ketään suoraan toimintaan. Pojalla on ollut asiaa, mutta me kieltäydymme kuuntelemasta nyt, kuten kieltäydyimme kuuntelemasta ennen, mikä tietysti on osallisena tapahtumaan.

Pitäisi palata sen kysymyksen äärelle, mitä väkivalta signifioi meidän keskuudessamme? Minkä glyfi se on? Mitä sen uskotaan tuovan, kun siihen yhä uudestaan turvaudutaan?

Eilen muistelin ystävän kanssa yläasteaikojamme. Molemmat olimme suunnitelleet joukkomurhia, tosissamme, tosin aseet eivät meitä olleet kiinnostaneet vaan olimme kokeneet itsemme enemmänkin myrkyttäjiksi. Koska koulu oli yhteiskunta pienoiskoossa ja näytti yhteiskunnan pahat puolet erikoisen selkeinä, koulu oli kaiken toiminnan, myös väkivaltaisen, luonnollinen paikka. Kirjeystäväni Yhdysvalloista murhasi perheensä 16-vuotiaana ja istuu nyt yli 400 vuoden vankeustuomiota.

Yhteinen nimittäjä näissä nuorten väkivaltateoissa ja - haaveissa on nähdäkseni jonkinlainen puhdistuksellisuus. Stagnaatio ja turhuuksiin takertuminen halutaan karistaa, nousta parempaan ihmisyyteen. Konsumeristinen, pinnallinen yhteiskunta tuntuu helposti umpikujalta ja enimmäkseen onkin sitä; ennen vanhaan olisi puhuttu synnistä ja siitä miten synnin palkka on kuolema. Esteistä yksilön ja suuremman ihmisyyden välillä on päästävä eroon. Näissä tapauksissa murhilla ei tietenkään ole saatu aikaan mitään. Ne on assimiloitu saman tien osaksi hyssyttelevää koneistoa.

Kotitehtävä itselleni ja sinulle: mieti, miten päästä esteistä henkilökohtaisen ja kollektiivisen evoluution tiellä.

Sarjakuvaextra 2

2007-11-08T12:55:00.000+02:00

Tahtoisin kiinnittää huomionne seuraavaan kestosuosikkiini:

Tyttömäisen huumorin lisäksi Perfect Stars - sarjis on pullollaan surrealistista tunnelmaa, Oscar Wildea, pinnallisuuden kritiikkiä ja uhkeita värejä. Lukekaatten tästä klikkaamalla.

Porin Juhlaviikoille, mars venus jupiter

2007-11-08T12:27:00.000+02:00

Nyt kun olen päässyt vauhtiin tapahtumien mainostamisessa, kirjoitanpa vielä Porin juhlaviikoista! 16.11. - 1.12. Porissa Galleria 3H+K:ssä tapahtuu monituista ja allekirjoittanut on siellä radioimassa tapahtumia inter-netissä vaikuttavaan Radio Heariin, josta lukijat tietänevät jo. Lisäksi teen pienen installaation tahi veistoksen tapaisen. Mutta siitä viis, tarkoitan, tyyppi merkitsee siis: paikalla on myös muusikkoja/taivaallisia äänityöntekijöitä kuten Mensch und Kosmos, Vox Flatus, Elina Vesterinen, Ozdir Godot ja Teemu Elo... Ja ryhmittymiä kuten Kokeellisen elektroniikan seura tahi Messiaanisen visuaalisen etiikan tutkimuskeskus. Ei minulla ole rahkeita esitellä jokikistä artistia, mutta sen sanon, että tulkaapa!

Juhlaviikkojen ohjelma tarkemmin täällä!

PELKOA VASTAAN 9/11

2007-11-07T15:25:00.000+02:00

KEOSTO on julistanut kansainvälisen Pelon vastaisen päivän 9.11.2007. Osallistupa!

"Pelkäämme lukemattomia asioita. Pelko on luonnollista, mutta usein pelon kohde on väärä. Pelko aiheuttaa ihmisessä voimakkaan reaktion, muun muassa lamaantumista, pakenemista ja aggressiivista käytöstä. Pelon kokemista seuraava reaktio on usein irrationaalinen. Olennaiset aiheet jäävät käsittelemättä pelätessämme asioita, joita media meitä ohjaa pelkäämään.

Vieraiden asioiden pelko on tyyppiesimerkki siitä, miten pelko voi saada ihmiset käyttäytymään irrationaalisesti tavalla, joka suoraan hyödyttää jotakuta. Kouluesimerkki: presidentti Bushin hallitus tuskin olisi kyennyt aggressiiviseen ulkopolitiikkaansa ilman määrätietoista pelon lietsontaa islamilaista maailmaa ja "terrorismia" kohtaan. Suomessa poliisin oikeuksia laajennetaan ja valvontakamerat täplittävät kadunkulmia. Pelkoa lietsomalla media vaikuttaa suoraan kulutustottumuksiimme, poliittisiin valintoihimme, jopa ihmissuhteisiimme.

Pelko hylätyksi tulemisesta, pelko toimeentulon järkkymisestä, väkivallan pelko, sairauden pelko, tuntemattomien ihmisten ja asioiden pelko... Älä tunne syyllisyyttä pelostasi, mutta ota pelko omiin käsiisi - älä anna muiden käyttää sitä hyväkseen."

Lisätietoa pelon vastaisesta päivästä, flyerit jne. täällä

olla

2007-11-02T19:41:00.000+02:00

Tällä hetkellä kysymys on pääasiassa vapauttamisesta. Siitä, miten moni kerros pitää aisoissa voimiamme. Laki on niistä etäisin ja siksi helpoin päihittää yksinkertaisesti olemalla piittaamatta siitä, mutta sosiaalisen normiston kanssa olemme tekemisissä päivittäin, ja sisäinen sensuurimme on kaikkein puristavin vanne.

Se ettemme usko näkyihimme, se ettemme jaa hulluuttamme ja houreitamme vaan sanomme sen keventävän vitsin; se ettemme usko uskoihimme. Se että ajatuksemme on hupsutusta, ideologiamme utopiaa, tuskamme turhaa angstausta ja ylipäätään kaikki minkä todella koemme on arvotonta.

Totta kai tämä on masinoitua. Kuinka olisi mahdollista hallita roihuavaa ihmiskuntaa? Säännöt, kurit rajoittavat henkistä kehitystä, kehitystä siksi suurimmaksi ihmiseksi, joka voimme olla. Askeesi on vastakurinpidollinen toimi, yritys kitkeä itsestä ne normit, joista on tullut syöpiä ja tapoja ja siten tappoja (ei edes murhia - voimattomia).

Aloitan antamalla katseeni olla juuri niin katonrajassa harhaileva kuin se luonnostaan on, ettei tarvitse olla tietyssä asennossa, eikä tarvitse osallistua keskusteluun. Sitten sydän pamppaillen sanon (kiertäen, kainosti) mitä todella ajattelen ja näen. Sanon ne kuviot jotka liikkuvat verkkokalvoillani ja sen silmukan joka on asfaltti, sen meren joka on kivi, ja katso: olen yhä kiusaantunut, kuin olisin vilauttanut rintojani, mutta kyllä se on mahdollista, voin olla alaston, voin olla muuriton, kuolla ja sitten olla.

Vége a világnak!

2007-10-31T21:08:00.000+02:00

Legendaarisesta unkarilaisesta itsemurhalaulusta Gloomy Sundaysta (Szomorú Vasárnap) olen joskus tehnyt kokonaisen radio-ohjelmankin. Nämä ensimmäisen maailmansodan aikaiset klassikot ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten sävelmä elää ja muuttuu. Säveltäjä Reszö Séressin sodasta ja ihmiskunnan kurjuudesta kertovat sanat vaihdettiin heti alkuun romanttisempiin itsemurhalyriikoihin, jotka edelleen käännettiin englanniksi kahdella eri tavalla. Niistä suositumpaan lisättiin viimeisen säkeistön synkkyyttä lievittämään vielä kolmas säkeistö, joka ilmoittaa ettei ole sittenkään hätää, koska kaikki oli vain unta. 80 vuoden aikana kappale on taltioitu satoja kertoja eri tavoilla Billie Holidaysta Eminemiin, ja Unkarin Idols voitettiin viime vuonna juuri tällä samalla kappaleella. Yksi hienoimmista versioista on Diamanda Galásin:

Seressin alkuperäissanoituksia ei tästä kaikesta huolimatta näe juuri missään. Jopa laulun nimi oli alunperin Vége a világnak -- maailmanloppu. Sen lisäksi, että olen alkanut opetella alkuperäissanoituksia, olen myös tehnyt niiden pohjalta suomennoksen kappaleelle. Ihan vain siksi, että laulan tätä (varsin kiitollista) kappaletta päivittäin, ja kotikieltä olisi hauska käyttää vaihteeksi...

Vége a viláknak

Ősz van és peregnek a sárgult levelek
Meghalt a földön az emberi szeretet
Bánatos könnyekkel zokog az öszi szél
Szívem már új tavaszt nem vár és nem remél
Hiába sírok és hiába szenvedek
Szívtelen rosszak és kapzsik az emberek...

Meghalt a szeretet!

Vége a világnak, vége a reménynek
Városok pusztulnak, srapnelek zenélnek
Emberek vérétől piros a tarka rét
Halottak fekszenek az úton szerteszét
Még egyszer elmondom csendben az imámat:
Uram, az emberek gyarlók és hibáznak...

Vége a világnak!

Maailmani loppu

Keltaiset kirjeensä syksy saa maatumaan
Ihminen ei enää osaa edes rakastaa
Syystuuli vihmoo jo suolaista suruaan
Sydän ei kevättä välitä odottaa
Turhaa on työni ja turhaa on kyyneleet
Sydämettömiä ja ahneita ihmiset...

Rakkaus on kuollut!

Loppunut maailma, loppunut toivokin
Sävelet soi enää sirpalekranaatin
Kultaiset pellot on verestä punaiset
Katuja täyttävät kaatuneet ihmiset
Herrani, lausun nyt viimeisen rukouksen:
Ihminen orja on synnin ja virheiden.

Maailmani loppu!

Ehkä röyhkein musiikkivideo ikinä

2007-10-29T21:16:00.000+02:00

...on Army of Loversin Israelism. Sitä sopii katsoa Palestiinan puolesta liputtaessa:

Myöskään lyriikkaa ei tarvitse hävetä:

"Glory in the circumcision
Oops there goes a freudian slip
Army of lovers on a mission
Forty years of desert trips
Drinking from a stinking fountain
The kabbala and jezebel
Dancing horah on a mountain
Party like a bitch from hell"

Muistan, että kertosäettä hoilasimme lapsina, kun tämä kappale oli vielä tuore hitti, muodossa "he vei mun sanomalehden".

Sarjakuvaextra

2007-10-29T12:58:00.000+02:00

Olen tutustunut Reinhardtiin vasta silmäyksittäin, pintapuolisesti. Ensikosketus oli Pariisissa, jossa näin erään hänen mustista maalauksistaan, jonka kohdalla epäröin, pitäisikö minun kirjoittaa siitä päiväkirjaani, mutta päätin jättää kirjoittamatta (sillä reissulla Centre Pompidoussa päiväkirjastani täyttyi silti parikymmentä sivua). Kun sitten Turun Slummissa kuulin joitain hajanaisia fragmentteja hänen filosofiastaan, päätin ottaa selvää.

Hauskuus, tietenkin, on näennäistä, mutta tarpeellista. Mainosmiehetkin ovat huomanneet, ettei haittaa vaikka vitsi olisi tympeä, mauton, huono tai hermoillekäyvä - kunhan vain on vitsi, jää sanoma kummittelemaan päähän. Reinhardt käyttää sarjakuvissaan tätä hyväkseen purkaen sitä samalla: iskevän ulkoasun sijaan sivu on täynnä hajanaista pikkupiiperrystä, ja ylipäätään kokonaiskuvaa on hidas muodostaa. Klassinen kuvasto pääsee ironiseen mankeliin, jossa samalla on jotain vakavaa ja rehellistä.

Lisää hauskuuksia löytyy täältä.

Todellisuuden tutkimuskeskus

2007-10-28T21:46:00.000+02:00

Kuulemma helsinkiläiset ovat nykyään kontallaan. Sitä en ole täältä Keski-Suomesta käsin päässyt todistamaan, mutta Poliittinen Päiväkahviseura-blogin arkistoja olen lukenut läpi; mannaa.

Tarvitaan lisää kahvia

2007-10-28T14:02:00.000+02:00

Valot sammutetaan ja sisko tuhisee sängyssä ja minä makaan patjalla levottomana. Silloin tulevat näyt, olen oppinut keskittymään niihin värikkäisiin muotoihin verkkokalvollani, seuraamaan niitä, ja katseltuani niitä hetken tulee palava tarve maalata; mutta enhän voi laittaa valoja päälle, ja niinpä minun ei auta kuin piehtaroida patjallani hulluna kaikista mahtavista väreistä ja muodoista. Kun verkkokalvon väriläiskiin keskittyy, ympäröivä hämärä yksiö alkaa myös liikkua ja väreillä. Kaapin ovi virtaa itseään vasten. Ja että silloin ei voi maalata -- se on kaikista pahin kiro! Joulukuun alusta saan työhuoneen, se tuntuu siunaukselta, huone jossa voi kirkua ja maalata loputtomasti, eikä kukaan toivottavasti kitise tärpätin tai fiksatiivin tuoksusta.

Kun lopulta uni tulee, näen unta, että olen jälleen Unkarissa, on kesä ja kävelen jossain arvoituksellisilla seuduilla, jotka muistuttavat Ranskaa enemmän kuin Unkaria, mutta kaikki kuitenkin puhuvat unkarin kieltä. Herätessäni ensimmäinen ajatus on, että on muistettava tehdä unkarin kotitehtävät, ja sitten tajuan, että ranskankursseille ilmoittautuminen saattoi olla virhe, sillä sen tehdessäni luovuin suuresta osasta liikkumisenvapauttani. Ranska on se syy, miksi voin mennä Porin juhlaviikoille vain viikoksi kahden sijaan (työnteko edellyttää tunneilta pinnaamista). Toisaalta pääsen samalla piirun lähemmäs sitä, että joskus lukisin vielä situationisteja alkukielellä. En taida olla kovin pitkäjänteinen ihminen.

Tänään on nenäpäivä. Se tarkoittaa sitä, että väki ostaa turhaa muovikrääsää tai vaihtoehtoisesti liivatetta sisältäviä leivoksia. Apua ei voi vain antaa, on shoppailtava sitä - tajuamatta, että konsumerismi, joka synnytti lapsityövoiman, ei käy aseeksi sitä vastaan. En uskalla poistua asunnosta, pelkään näkeväni muovinenäisen ihmisen, joka saa hyvän omantunnon nenästään. Avustuskampanjan väriksi on valittu punainen, mutta jotain surullista on siinä, että punalippujen sijaan väriä tunnustetaan nykyään pellenenällä. Vallitseva mentaliteetti liukuu jatkuvasti siihen suuntaan, että apu on mukavaa ja hupsua ekstraa, ei haudanvakava velvollisuus. Ja niin tukia leikataan, loputtomasti; viimeksi lasten ja nuorten mielenterveysrahat leikattiin kokonaan, ja Jyväskylän kaupunki on menettämässä kulttuurirahansa kunnanjohtajan idiotismin vuoksi (ei sillä, että apurahoja täällä olisi saatu ennenkään).

Tarvitaan lisää kahvia.

Laffoley!

2007-10-27T22:45:00.000+03:00

Dharman veneellä verisillä merillä

2007-10-27T16:51:00.000+03:00

Klassisen buddhalaisen vertauksen mukaan buddhalainen opetus (Dharma) on lautta, joka vie joen toiselle puolen, valaistumiseen, nirvanaan. Perinteinen tulkinta kertoo, että joki symboloi elämää, jonka läpi lautta vie turvallisesti ja arvokkaasti, mutta lautta on sittenkin vain lautta, uskonnolla on lopulta vain välinearvoa: jos sitä ei vastarannan lähestyessä ole valmis hylkäämään, ei pääse ikinä maihin joen toiselle puolen. Kuitenkin jos sen hylkää liian aikaisin, hukkuu elämän aaltoihin (niinkuin minulle on tainnut käydä).

Hermann Hesse antaa sivuvaloa asiaan kirjassaan Siddhartha, jossa päähenkilön opettajia matkalla valaistumiseen ovat paitsi lautturi, myös joki, joka opettaa päähenkilöä tuhansin äänin ja näyin ja jota päähenkilö istuu kuuntelemassa kaiken päivää kokeiltuaan sitä ennen useita eri uskontoja ja todettuaan ne kaikki itselleen riittämättömiksi. Hän näkee kaikkeuden joessa, mutta valaistuminen tapahtuu vasta sitten, kun hän näkee kaikkeuden myös ei-joessa: kivissä, puissa, kaikessa mitä hänen ympärillään oli. Elämä itsessään oli opettaja.

Ryhdyin miettimään muita esoteerisiä järjestelmiä ja sitä, miten niissä nähdään joki ja sen toinen ranta. Dogmaattisten uskontojen varjopuoli lienee liian tiukka takertuminen lauttaan, joka kyllä kannattelee mutta joka ei uskoakseni vie ketään taivaaseen; toisaalta hyvä puoli on uskollisempi suhtautuminen alkupolulla, naiveté ei ole arvotonta, vaan on päinvastoin oleellisen tärkeää, että elämässä on jokin johtotähti, jota seurata, vaikka naiivistikin - kaiken rikkomisen aika tulee myöhemmin ja portaittain. Onhan kristinuskolla tietysti lauttavertausta vastaava siltavertauksensa. Shamanistisissa ja uuspakanallisissa viritelmissä kuten wiccassa, tai toisaalta materialistis-ateistisissa järjestelmissä kuten satanismissa ei puolestaan ole muuta kuin joki ja tyylillä tehty uppoaminen - tosin monet niistä ovat avoimia ajatukselle toisesta kirkkaammasta tietoisuudesta, vaikka eivät sinänsä sisältäisi sitä.

Juutalaisuuden esoteerisesta polusta, kabbalasta, löysin tähän asti tyydyttävimmän vastaavuuden, joka samalla herättää täsmentäviä kysymyksiä. Elämänpuun kymmenestä sefirasta kolme ensimmäistä ovat kuilun tuolla puolen, tavallisen ihmistajunnan ulottumattomissa. Voisiko kenties rinnastaa, että valaistunut mieli on kuilun tuolla puolen? Nietzschen sanoin kun kuiluun katsoo, kuilu katsoo takaisin: yrittäessämme käsittää kolmea ylintä sefiraa näemme vain oman vajavaisuutemme. Kuilun kohdalla sanotaan kuitenkin olevan yhdestoista, piilotettu sefira Daath. Se sijaitsee keskimmäisellä pilarilla juuri kuilun kohdalla. Muista sefiroista poiketen Daathiin ei yhdistetä mitään tiettyä enkeliä, planeettaa, väriä tms. symboliikkaa. Se on kuilussa, tyhjyydessä, tyhjyyden ehdoilla, tyhjä.

Mutta tyhjän toisella puolen on kiivain oleminen, ominaisuudettoman jumalan ehdoton energia kolmessa puhtaimmassa muodossaan. Kulkiessaan eteenpäin kohti myöhempiä / alempia sefiroita energia tyhjenee, menettää muotonsa kuilun kohdalla, minkä jälkeen seuraavat ilmiöiden maailman ja ihmistajunnan saavutettavissa olevat tai sisältämät sefirat, joista kukin edustaa tiettyä arkkityyppiä, tiettyä äärimmäisyyttä.

Keskimmäistä pilaria on pidetty mystikon tai okkultistin polkuna: se johtaa kouriintuntuvasta alimmasta sefirasta (Malkhuth) aina Jumalan ykseyteen (Kether) asti. Keskimmäinen, järjestyksessä kuudes sefira Tiphareth vertautuu tavallisesti Kristuksen kärsimyksiin: se edustaa jumalallisen rakkauden voimasta tehtyä täydellistä uhria ja on viimeinen sefira matkalla keskimmäistä pilaria ylös Jumalan yhteyteen. Mutta matkalla on kuilu, käsittämätön, kohiseva joki, joka tukkii silmämme ja korvamme tyhjyydellään, ominaisuudettomuudellaan; "joskus muodot käy muodottomiksi". Daath kutsuu luopumaan järjestä, luopumaan tajunnasta, luopumaan ymmärryksestä, asioista asioina. Silti kuilun tuolla puolen asioilla jälleen on ominaisuutensa, mutta täydemmät ja puhtaammat kuin ennen. Tai kuten zen-sanonta kuuluu:

"Niille, jotka eivät mitään tiedä zenistä, vuoret ovat nimenomaan vuoria, puut ovat puita ja ihmiset ovat ihmisiä. Sen jälkeen kun ihminen on jonkin verran tutkineet zeniä, kaikkien muuttuvien olentojen tyhjyys tulee käsitetyksi ja vuoret eivät enää ole vuoria, puut eivät enää ole puita eivätkä ihmiset enää ole ihmisiä, sillä vaikka tietämättömät uskovat ulkokohtaisten olioiden todellisuuteen, osittain valaistunut ymmärtää ne ainoastaan näennäisyyksiksi, joilla ei ole pysyvää tosioloisuutta, vaan jotka haihtuvat kuin pilvet. Mutta hänelle, joka täysin käsittää zenin, vuoret ovat jälleen vuoria, puut puita ja ihmiset ihmisiä."

Sisko ja peilit

2007-10-26T11:13:00.000+03:00

Pikkusiskoni palaa tänään maahan vietettyään Amsterdamissa 2 kuukautta, joiden ajaksi minä asutin hänen kämppäänsä. Se tarkoitti, että heräsin tänään aamukahdeksalta imuroimaan ja tuulettamaan mattoja. Äiti oli sitä mieltä, että uuni olisi pitänyt pestä ja kaakelinraot hinkata, mutta minusta se olisi mennyt jo kohtuuttomuuksiin. Itse ainakin haluan uskoa, että sisko on iloinen kotiinpaluusta vaikkei näkisikään omaa kuvaansa muovimatosta. Itseäni ainakin sellainen kokemus ahdistaisi suunnattomasti.

Toisaalta siskoni asunnossa on kaksi kokovartalopeiliä, kaksi puolivartalopeiliä ja lisäksi peilikaakeleita kylpyhuoneessa, minkä lisäksi siskoni omistaa valikoiman tasku - ja meikkauspeilejä, eikä sovi unohtaa peilikirjailtuja seinäverhoa ja koristetyynyjä. Minä en ole koskaan omistanut peiliä, ja tämän peilikuorman keskellä asuminen oli ensi alkuun hämmentävää, kun seinäverhosta tuijotti takaan sattumanvarainen pikku pläntti posken ihoa, housun kangasta, tukkaa tai sormenkynttä. Joka puolella näin omat liikkeeni ja tulin niistä piinallisen tietoiseksi. Ei sillä, etteikö minulla olisi ennen ollut tapana harjoitella tanssia käyttäen hyväksi hämärtyneen illan myötä peilaavaksi muuttunutta ikkunalasia, mutta ikkuna on armollinen, se ei näytä yksityiskohtia, se ei näytä silmiäni eikä ihohuokosiani, vain valokehän kehoni ääriviivoilla, mikä riittää vallan hyvin.

Pitäisikö tämä peilien paljous sitten tulkita sellaiseksi, että minun tulisi hinkata peilaaviksi nekin pinnat, jotka sellaisia eivät aiemmin ole olleet? Tuskin siskoni sentään ilahtuisi avatessaan uuninluukun ja nähdessään viehättävät kasvonsa uuninpellissä, jonka päälle sitten laittaisi ilahtuneena patongit?

Nyt minun täytyy kyllä myöntää, että siskoni on lakannut olemasta siskoni ja muuttunut fiktiiviseksi olennoksi, ja että hän todennäköisesti loukkaantuu tai vähintäänkin hämmentyy lukiessaan tätä tekstiä, mikä saa minut lisäämään tähän: anteeksi, pikkusisko, että muutut myyttiseksi hahmoksi kun kirjoitan sinusta, että en pysty pitämään sinua sinuna, että saat mieleni villiintymään, koska sinua rakastan, tietysti koska sinua rakastan. Ja johtaako rakkaus sitten väistämättä satuiluun, siihen että ihminen lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu satuolennoksi? Vai onko se vain minun rakkauteni sinuun erityispiirre, tai minun rakkauteni maailmaan erityispiirre, vai olenko vain kykenemätön elämään todellisuudessa?

Olen selvästi ollut liikaa peiliesi parissa. Peilit muistuttavat sinusta mutta näen niistä itseni, yhdessä peilissä, siinä isossa, joka on maalaustelineessä, on kirjoittamasi mietelause, mutta olit peittänyt sen kartalla. Siksi en uskalla kirjoittaa sitä mietelausetta tähän, koska olit salannut sen, sen on siis oltava jotain intiimiä. Kuitenkin yhdessä vaiheessa otin siitä sen kartan, koska tarvitsin karttaa, annoin sen sille hollantilaiselle joka oli kylässä. Ja nyt mietelause paistaa siitä, kirjaimet kaksinkertaisina - kirjain ja sen peilikuva päällekkäin. Ja minä olen nähnyt sen mietelauseen, ja moni muukin on sen nähnyt, sillä en tajunnut peittää sitä uudestaan saman tien, itse asiassa se on yhä paljaana. Ja sitten mietin, että peilissäsi on lukenut se lause, mutta mitä sinun mielessäsi on tapahtunut, kun olet peittänyt sen, kun et ole halunnut enää nähdä niitä sanoja omassa kuvassasi?

Nyt olen varmasti suututtanut sinut. Anteeksi. Ne ovat ne peilit, ne saavat minut hulluksi sinusta, lukemattomat pienet pyöreät peilit tyynyissä ja verhossa, suuri peili maalaustelineessä, eteisen palapeili, kylpyhuoneen peili, ovaali peili jossa on ruskeat muoviset rokokootyyliset kehykset.

Etkä sinä tule näkemään kuvaasi ruokapöydästä etkä muovimatosta. En edes ollut kovin huolellinen imuroidessani. Mutta lika on minun kätköni, piiloni. Anna se minulle anteeksi.

Ensimmäinen

2007-10-24T17:39:00.001+03:00

Päänsärky. Olen tehnyt enemmän töitä kuin ehkä koskaan. Tämä blogi on kai siksi, että saisin kommunikoitua niitä töitä, jotka muuten katoaisivat jälkeä jättämättä, deletoinhan vakituisen usein kaikki tekstit, jotka kirjoitan, heitän maalaukset roskiin kun en näe syytä niiden säilyttämiseen, tai sitten kätken ne jonnekin päiväkirjojeni uumeniin. Tuho ja muistaminen?
En tiedä onko tämä narsistista. Kai tämä on, sillä tavalla, mitä aika vaatii. Myönnytykseni facebookille: olkoon sitten yksi hirttosilmukka, toinenkin; sitä paitsi on mukavaa kertoa tekemisistään, ja nyt kun en matkusta paljoakaan, Risteyksiä-matkablogiini ei ole paljoa lisättävää.
Nimi tulee kortista: henkilökohtaisen uhraaminen kollektiivisen tai henkisen hyväksi. Sitä kai se on, että tekee töitä.