Alamme jo pikkulapsina oppia, mitä parisuhde ja rakkaus voivat tarkoittaa. Ne ovat sitä, että äiti ja isä nukkuvat vierekkäin, tai sitä, että äiti lakkaa kynnet ennen ulos lähtemistä. Ne ovat myös riitoja roskapussin viemisestä tai sitä, kun isän kaveri näyttää aaveen nähneeltä ja tulee yöpymään kotonamme jonkin aikaa, "kun kotona on vaikeaa", isä selittää. Televisiosta, mainoksista, lehdistä ja kirjoista, samoin kuin tuttavapiirimme verkosta löydämme malleja niin onnellisista kuin onnettomistakin parisuhteista. Opimme käsitteet kuten "se oikea" ja "pettäminen". Viimeistään teini-iässä löydämme itsemme niiden kahden tuhoisanihanan rotkon välistä, jotka ovat "neitsyys/poikuus" ja "kokemus". Toisin sanoen: vähä vähältä opimme sen, mitä parisuhteen ja seksuaalisuuden pitäisi olla, paikallisen rakkauden kulttuurin.
Siis uudestaan ja tarkemmin: me imemme itseemme käsitteet siitä, mikä ihmissuhteissa on toivottavaa tai epätoivottavaa, mitä kuuluu murehtia, kuinka toista tulee kohdella, miten treffeille pitää valmistautua, mikä on sietämätöntä, milloin täytyy erota, missä vaiheessa on soveliasta aloittaa sukupuolielämä ja niin edelleen ympäröivästä sosiaalisesta kentästä, jossa myös media on tärkeä vaikuttaja.
Seuraus on väistämättä onnettomuus, lukuun ottamatta niitä harvoja tapauksia, joissa yksilön todelliset halut käyvät yksiin konvention kanssa. Tilanteesta tekee vaikean nimenomaan se, että vaikka tiedostamme esimerkiksi yksiavioisuuden ja sukupuoliroolien olevan sosiaalisia konventioita, emme tiedosta sitä, kuinka syvätasolla olemme ne itseemme imeneet, vaan luulemme niitä helposti myös omiksi haluiksemme. "Mä en laittaudu treffeille siks että muut odottais sitä multa, musta vaan tuntuu hyvältä tehdä niin, tulee itsevarmempi olo." Itsevarmempi? "Niin, sellanen että nyt mä teen positiivisen vaikutuksen ja musta tykätään." Huomaako implikaation, vai tarvitaanko alleviivausta?
Pintapuoliset halumme ovat helposti ohjailtavissa. Mutta haluan uskoa, että meillä on myös jonkinlainen luonne. Tosin sitäkin, että olemme yksilöitä, vapautuneita luonteikkaita eläviä ihmisiä, tuomme helposti esiin konventioiden kautta - katso teinigoottia, hän tekee itsestään yksilön shoppailemalla vaatteita; katso x:ää ja y:tä, heidän parisuhteensa on niin radikaalin intohimoinen ja heidän rakkautensa niin vapaa, että he sallivat toisilleen seksin myös muiden kanssa; katso sadomasokistia, hänen seksuaalisuutensa on niin vapautunutta että hän voi esineellistää jopa itsensä... Olen pahoillani jos kirjoitustyylini lähentelee Jobin kirjaa, näin siitä viime yönä seksuaalissävytteistä unta.
Siis kaiken tämän halun olla yksilö alta löytynee kuitenkin se jokin, Tosi Tahtomme uoma, jota myöten ympäriinsä läikähtelevän elämänvetemme on helpointa ja luontevinta virrata. Normien mukaan rakentuvat parisuhteet rajoittavat ihmisiä yksilöinä, lukuunottamatta niitä harvoja tapauksia, joissa tuo uoma sattuman kaupalla kulkee tyydyttävän lähellä sitä yleisesti hyväksyttyä railoa, joka meidän nesteemme niin helposti nielaisee. Tärkeintä onkin oppia tuntemaan itsensä ja Tahtonsa. Mitä paremmin itsensä tuntee, sitä paremmin myös parisuhteet onnistuvat.
Eräs vaihtoehto heteronormatiiviselle monogamialle kaksine lapsineen ja koirineen on polyamoria, tai kuten joitain sen ilmiasuja joskus rauhanmerkit silmissä kiiluen nimitettiin, vapaa rakkaus. Muuannen S. Suden määritelmän mukaan polyamoria on "ajatus siitä, että ihmisellä voi olla useita yhtäaikaisia intiimejä ihmissuhteita." Kyse ei, tietenkään, ole lumoavan villistä ja eläimellisestä ympäriinsä paneskelusta - paitsi heidän kohdallaan, jotka sen ovat valinneet. Polyamorisia ihmissuhteita on yhtä monenlaisia kuin parisuhteitakin. Ehkä polyamoriassa on kyse lähinnä luopumisesta siitä oletuksesta, että sitoutuminen tai vastuu ovat yhtä kuin yhden ainoan rakastetun kanssa eläminen, luopumisesta "pettämisen" ongelmallisesta käsitteestä ja parhaimmillaan silmien avaamisesta rakkauden monimuotoisuudelle ja ehtymättömyydelle. Vaikka polyamoriaa on monenlaista, sisältää se kuitenkin tietyn tilan antamisen kumppanille (tai ainakin ihanteen siitä), luopumisen tarpeesta tietää, missä rakastettu milloinkin kulkee, ja sen tilalle kasvavan luottamuksen. Moni tuntee kaiketi itsensä kahlituksi, jos parisuhteessa ollessaan ihastuu tai rakastuu toiseenkin ihmiseen. Miksi meille on opetettu, että tuossa tilanteessa täytyy valita? Kaiketi voisi valita myös vapauden?
Mutta mikä se on se vapaus jonka polyamoria antaa? Itsekin olen nimittänyt sitä vapaudeksi pitkään, ja se on hyvä pintapuolinen kuvaus sille hengitystilalle, jota usein ihastuva ihminen saattaa tarvita. Monille on vaikeaa vetää rajaa rakkaan ystävän ja rakastetun välille. Miten se raja ylipäätään tulisi vetää? Ehkä se rakastettu on sitten sellainen ystävä, jonka kanssa on konsensus siitä, että osapuolet ovat toisilleen erityisen tärkeitä ja voivat heijastaa tunteitaan vaikka paijaamalla toisiaan. Hämmentyneenä huomaan ja tunnustan, että monilla ihmisillä tuo raja on hyvin selkeä, eivätkä he tyydyttävässä parisuhteessa tule kiinnittäneeksi huomiota romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä toisiin ihmisiin. Mutta onko vapaus rakastaa kymmentä suurempi vapaus kuin vapaus rakastaa vain yhtä? Jokainen ihmissuhde, oli se sitten perhesuhde, ystävyyttä tai jotain muuta, tuo kuitenkin mukanaan myös velvoitteensa ja vastuunsa.
Mutta jos ajatellaan asiaa yhtään syvemmältä, en näe kumpaakaan vaihtoehtoa, poly-tai monoamoriaa, sellaisena jota voisi erikoisen hyvin luonnehtia sanalla vapaa. Kyse on kuitenkin aika loogisista, vietti/vaisto/tunne/äly-pohjaisista jatkumoista: haluan kolmea ihmistä ja he haluavat minua, siis rakastelen kolmea ihmistä. Haluan yhtä ihmistä ja hän haluaa minua, siis rakastelen yhtä ihmistä. Onko vapaus sitten sitä, että voi toteuttaa omia tunteitaan ja halujaan? Jos kyllä, molemmissa on kyse yhtäläisestä vapaudesta. Jos vapaus on jotain muuta kuin mahdollisuutta syödä kun on nälkä ja rakastaa kun siltä tuntuu, kummallakaan ei ole vapauden kanssa erikoisen paljon tekemistä.
Mutta samalla - on yksinkertainen fakta, että varsin moni monogamisessa parisuhteessa elävä haluaa muita. Hän saattaa kuitenkin haluta myös tukahduttaa tai purkaa muuten tuon halunsa (aivan kuten kiukkuinen ihminen, jolla tekee mieli lyödä jotakuta, purkaa kiukkunsa tuotteliaammin jos ei pidä lyömistä hyvänä vaihtoehtona) eettisistä tai muista syistä. Tämä halu on aivan samanarvoinen kuin halu toteuttaa nämä impulssit, eikä näitäkään yksiavioisia ihmisiä tulisi minusta pitää millään tapaa valheellisina tai vähemmän vapaina. Onko nunna tai munkki vähemmän vapaa kuin villi sinkku? Vapaus säädellä ja rajoittaa omia halujaan ei ole pienempi kuin vapaus toteuttaa niitä. Kyse on, edelleen, itsetuntemuksesta, omien halujen ja päämäärien tuntemisesta - tietoisuudesta siitä, mikä on itselle ja muille hyväksi. Sen sijaan tottumuksesta tai ympäristön painostuksesta tapahtuva halujen rajoittaminen, samoin kuin tottumuksesta tai ympäristön painostuksesta tapahtuva halujen toteuttaminen (molemmat valitettavan yleisiä nykypäivänä) eivät ole rakkautta saati vapautta nähneetkään.
Ehkä vapaa rakkaus on vapaata juuri siksi, että se haastaa - miltei pakottaa - katsomaan tarkemmin peiliin, tarkastelemaan omia tarpeita, tottumuksia ja haluja sellaisina kuin ne ovat ja suhteuttamaan ne toisiinsa. Näkemään, mitä ihmissuhteiltaan tarvitsee tai haluaa, ja antamaan yhtälailla tilaa kumppaninsa tarpeille ja haluille. Etsimään sitä oman Tahtonsa uomaa, sen yhtymäkohtia muiden purojen kanssa, ja näkemään ne sellaisina kuin ovat, ilman ulkopuolelta niskaan sortuvia normatiivisten ihanteiden korttitaloja. Itsetuntemus ei silti ole polyamoristen etuoikeus, vaan jokaisen edes itseään rakastavan ihmisen velvollisuus ja vapaus.
Tekstit
