Ystävä kysyi Livejournalissaan, mikä todellisuudessa on päivittäisen lehtien, Internetin, viihteen ym. kommunikaation käytön rooli. Olenko lopulta niiden kautta yhteydessä mihinkään? Jos olen, mihin?
Toisaalta minulla on enemmän kirjoitusta, kuvaa ja videota ulottuvillamme kuin koskaan - toisaalta taas juuri se, että kaikki on kädenmitan päässä, saa minut lukemaan levottomasti, hötkyillen, omaksumatta. Haluan kaiken ja olen alati tyytymätön. Kaiken lukeminen on mielessäni yhtä kuin kaiken tunteminen, mutta kun selaimessani on auki viisi luettavaa sivua kerralla, kanavahyppäilen esseestä toiseen eikä edes tekstin syvällisyys pelasta minua lukemiseni pinnallisuudelta. Tunnenko kaikella lukemisellani lopulta mitään? Huomaan pinnallisuuden omalla kohdallani jatkuvasti, kun en muista mikä oli viimeksi lukemani romaanin päähenkilön nimi, enkä vieläkään kykene palauttamaan mieleeni buddhalaisia elementtien värivastaavuuksia. Mieleen jää vain jonkinlainen puuromainen yleisväri, tunnelma: vaikkapa yhteiskuntakriittisestä tekstistä jää epäluottamuksen tunne, jota en sitten osaa enää paikantaa.
Sen sijaan 15-vuotiaana lukemani kirjat ovat yhä ulkomuistissani: muistan romaaneissa olleet lorunpätkät ja voisin siteerata saman tien siihen aikaan lukemiani Starhawkin teoksia vaikken ole nähnyt niitä vuosiin. En usko että aivoni ovat rappeutuneet. Lukemisen tapani on. Mikä on muuttunut? Vastaus: olen saanut tietokoneen. (Tietysti on selviö, ettei kone ole syypää -- sen käyttö on.)
Lukiessani vaikkapa Katri Valan elämäkertaa (vai oliko se kirjeitä? en muista), näin graafisen tarkasti sen, miten silloin muinaisuudessa (niin kovin vähän aikaa sitten!) mielenkiintoisia kirjoja metsästettiin, lainattiin tutuntutuilta, ja kun kirjan sai käsiinsä, sitä luettiin syvällä hartaudella moneen kertaan; muistiin siirtyvä materiaali toimi jatkuvasti myöhemmän ajattelun välineenä. Minulle on sanottu (usein yhteydessä, jossa esiintyy sana tietoyhteiskunta), että tärkeämpää on kyetä löytämään tietty tieto kuin muistaa se ulkoa. Jos en muista, millainen laiva on kuunari, voin googlata sen helposti. Mutta kun asia ei ole muistissani, se ei kehitä ajatteluani eteenpäin; se toimii ulkoistettuna ja pinnallisena tietämisenä. Kaikkea ei tietenkään tarvitse sisäistää ajatteluaan varten, mutta jotain kuitenkin. Olenko todella oppinut juuri mitään viime aikoina lukemistani kirjoista, nettiartikkeleista, käymistäni keskusteluista?
Joista puheen ollen -- keskustelen netitse kaiken aikaa. Miten? Miksi? Mihin osaan sinua minä saan yhteyden tätä kautta? Onko se sinun osasi? Joskus tuntuu, että kuulen netitse mielipiteesi, mutta sinua minä en kuule. Ja mitä minä teen mielipiteelläsi ilman sinua? (Tässä tulinkin kautta rantain perustelleeksi sen, miksi sinun kannattaisi lopettaa tämän lukeminen saman tien.)
Kun puhuin turhautumisestani Facebookin, MySpacen ja IRC-gallerian tapaisiin "yhteydenpitokanaviin", eräs ihminen tiivisti ne osuvasti: ne ovat äärimmäisen tehokkaita p2p-viestimiä, loistavia tiedottamiseen.
Tiedottamiseen.
Kyllä, Facebook-profiilini oli juuri sitä silloin kun se vielä oli olemassa: tiedote siitä, millainen minä haluan näyttää olevani. Mutta antaako tiedottaminen mitään minulle, meille? Emmekö ole lukeneet jo kyllin monia tiedotteita, joista niin kaupalliset kuin epäkaupallisetkin ovat suuntautuneet tuuppaamaan meille jotakin (tiedonsiruja, vaistonvaraisia haluja), jota emme omaehtoisesti etsisi elämäämme? Haluammeko todella kommunikoida ystäviemme kanssa tällä tiedottamisen kielellä? Olemme oppineet sen halusimme tai emme, mutta haluammeko jatkaa?
Ystävät, olisin mieluummin kanssanne hiljaa.
tiistaina 11. maaliskuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
2 puheenvuoroa:
En herättämästäsi kiusauksesta huolimatta jätä tyhjää kommenttia, vaan tahdon sanoa kuitenkin jotakin minäkin.
Siitä miten oleellisesti luomistyö (kuvan, tekstin, pian musiikinkin) on minulla muuttanut luonnettaan netin, ja etenkin irc:in myötä. Usein minulla on yhtä aikaa auki tekstimuistio johon kirjoitan jotain, ajatuksia tai runoa, ja vierellä toisessa ikkunassa vilisee taukoamaton kollektiivinen ajatusvirta. On niin helppoa leikata pätkä omasta ruudusta, heittää se yhteiseen virtaan ja katsoa millaiseksi sen pauhu tekstin hioo, vai uppoaako se saman tien pintaan kenenkään huomaamatta. Ja yhtä lailla on mukavaa ottaa kourallinen muiden sanoja, vaikka umpimähkään, ja roiskia ne omalle ruudulleen - sitten katsoa mitä niistä versoo omien lannoitteidensa voimasta.
Puhumattakaan siitä tunteesta joka - harvoin ehkä, mutta silti joskus - useamman ihmisen kesken yhdessä jossain kanavalla käydyn onnistuneen keskustelun myötä ottaa valtaansa; että minä olin osa tätä suurenmoista ajatustyötä. Että se ei painanut minua lysyyn, että se jaksoi minut kantaa, ja että osasin jotain sille itsekin antaa...
Sinäkin ansaitset paljon kiitosta siitä että välillä tuonkin kaltaisia kokemuksia pääsee syntymään.
Tokihan netti hektisyydellään saa usein hermostumaan, mutta välillä käy niinkin että huomaa päässeensä samalle taajuudelle monen kanssa. Silloin ei enää kommunikoikaan kenenkään tietyn kanssa, vaan heidän kauttaan jonkun meitä kaikkia yhdistävän...
Hyviä ja arvokkaita huomioita. On totta, että myös netitse voi vaihtaa ajatuksia, jotka ovat helposti inspiroivia ja yhdistäviä.
Silti näkisin tämän internet-elämäntapamme loppupelissä vahingollisena, sillä ajatustenvaihto, vaikkakin oleellista, onnistuu muitakin reittejä kenties syvempänä ja keskittyneempänä -- ilman vieressä auki olevia selaimia, joissa hypitään asioista toisiin -- tavallaan ikävöin sitä, kun vielä opettelin koneen käyttöä, enkä tiennyt että useita selaimia voi pitää auki kerralla; silloin chatroomeissa sain todellisia yhdistymisen elämyksiä. Nyt on aina tietty malttamaton reservaatio: keskustelukumppani ei koskaan saa koko huomiotani vaan jää yhdeksi palaksi sen hetkisessä tietoisuuspelissä, kenties innostavimmaksi ja elävimmäksi niistä, silti aina syrjään siirrettäväksi. Ei ole ketään katsomassa minua silmiin, kohtaamassa sataprosenttisesti.
Lähetä kommentti