Linnunlaulujoulu oli ja meni edestakaisin juostessa (ja nauttiessa), tanssiessa ja >olutta kuksasta juodessa; juoksimme ympäriinsä asettelemassa tuoleja ja kynttilöitä paikoilleen vielä 10 minuuttia ennen ovien avaamista ja sitten olikin jo kello neljä ja purkamisen aika.
Oikeastaan on kiinnostavaa, miten valtava osa kulttuurilla (ja etenkin tuotetulla kulttuurilla) on länsimaisessa elämänmenossa Herran vuonna 2007. Arkkityyppinen suomalainen katsoo televisiota muutaman tunnin päivässä, radio tai musiikkitallenteet soivat taustalla kaikissa askareissa ja silloin tällöin laitetaan hajuvettä ja mennään teatteriin katsomaan joku farssi. Kulttuurialalle suuntautuneilla ihmisillä työpäiväkin vietetään hengentuotteiden parissa; monissa perusammateissakin radio soi. Lehdet ovat täynnä tietokonegrafiikkaa ja valokuvia, joskus jopa kuvia maalauksista. Ja kuuluu jokaisen nuoren tytön velvollisuuksiin käydä piano/baletti/viulu/huilutunneilla jotka vaihtuvat kapinalliseen murrosikään tultaessa nuorisoteatteriin.
Kun nyt ottaa huomioon, miten suuri osa vuorokaudesta meillä kuluu kulttuurin parissa, kuinka suurelta osin tajuntamme on suuntautunut siihen, ei olekaan enää yllättävää, että myös tämän päivän kiihkein vallankumouksellinen toiminta on kulttuuriaiheista. Osittain syynä on tietysti jatkuvan musiikin soimisen ja massakulttuurin suoltamisen aiheuttama sedaatio -- elämme puolittaisessa transsissa medioiden ristitulessa, kuinka siis jaksaisimme taistella tosissamme ja sankoin joukoin perustulon puolesta?
Tai ehkä se meneekin näin, että jatkuvan kuluttamisen ja tuottamisen putkessa emme näe materiaalista puutettamme (joka on lähinnä ajan ja vapauden puutetta työpäivien ollessa 8-tuntisia, siihen päälle kotityöt ja kansalaisvelvollisuutemme kuten armeija, shoppailu, verkostoituminen, elinikäinen oppiminen, liikunta, muoti ja hintatietoisuus), mutta rytmien, kuvien ja tarinoiden pakopaikkaamme emme osaa olla näkemättä, sillä kahdestaan kirjan tai elokuvan tai musiikkikappaleen kanssa voi kokea elvyttävän katharsiksen... Ja pidäteltyämme henkeämme koko pitkän päivän saamme melodiassa viimein tilaa hengittää.
Tästä piinallisesta dikotomiasta johtunee myös nykyinen tapa käyttää kulttuuria taustalla: kun musiikki soi keskustelujen taustalla, tv on äänettömänä auki ja klikkailemme facebookista lahjoja ja halauksia toisillemme, saamme päämme täytettyä vapauden illuusioon asti... ja se edelleen on johtanut siihen, ettei runoja ja kuvataidetta lueta ja katsota sillä tavoin kuin modernilla aikakaudella, jolloin radiotakin kuunneltiin hartaasti puhua pukahtamatta. Runous ja kuvataide kun soveltuvat huonosti taustakäyttöön (niitä maalauksia lukuunottamatta, jotka somistavat juuri sopivasti sohvan yläpuolista seinää). Ne edellyttävät keskittymistä.
Minun sukupolvelleni tuottaa vaikeuksia keskittyä taideteokseen, mutta happipullona se on välttämätön, sillä ympärillämme ei ole mitään muuta mitä hengittää.
Kaiken tämän pohjalta on sittenkin luonnollista, ettemme välitä pikavippien ja mobiiliviestinnän kasaamista laskupinoista niin paljon kuin elokuvista emmekä työllistymisen loputtomasta infernosta läheskään niin paljon kuin musiikista. Ei olekaan yllättävää, että länsimaiden kiihkein kapinointi tapahtuu niinkin abstraktin asian kuin immateriaalioikeuksien tiimoilta.
(Lyhyt johdatus asiaan siihen vihkiytymättömille: likimäärin kaikki voittoa tavoittelevat levy-yhtiöt edellyttävät hoidokeiltaan liittymistä Teostoon (Suomessa) tai vastaavaan tekijänoikeusjärjestöön. Liittyessään Teostoon artisti luovuttaa oikeuden ja velvollisuuden valvoa musiikkinsa esittämistä Teostolle, joka puolestaan perii siitä maksun. Kuitenkaan maksu ei mene suoraan artistille: Suomessa kaikki musiikkia soittavat tahot parturikampaamoista radioasemiin, Yleisradiota lukuun ottamatta, maksavat Teostolle könttäsumman, jonka tämä jakaa listojen huipussa oleville artisteille. Rautalangasta: kun Teostoon kuuluvan pikkubändin musiikkia soitetaan, rahat käärivät Anna Erikson ja Ville Valo - sekä tietysti Teoston pamput. Soitetun musiikin lisäksi Teosto perii veronsa myös soittamattomasta musiikista, kuten tyhjistä cd-levyistä. Maksut ovat niin korkeita, että esimerkiksi internetradioista on tullut harvinaisuuksia ja Yleisradion laatu on finanssikriisissä romahtanut. Muiden maiden vastaavat järjestöt toimivat pitkälti samalla tavoin.
Tekijänoikeusmonopolit ovat johtaneet kärjistyneeseen tilanteeseen, jossa Teostomaksut kohoavat ja tekijänoikeuslait kiristyvät, mutta kaikki kurinpitoyritykset ovat turhia: joidenkin tutkimusten mukaan yli kolmanneksella maailman kaikista tietokoneista on tiedostojen (laittomaankin) jakamiseen tarkoitettuja ohjelmia. Musiikin ja elokuvien netistä lataamisesta on tullut rikos, johon koko kansa syyllistyy. Myös muusikoista jotkut ovat alkaneet puolustaa teoillaan ilmaista musiikkia, sillä tutkimuksissa on havaittu, että vaikka musiikkia ladataan netistä jatkuvasti enemmän, levyjen myynti ei ole laskenut. Vaihtoehtokulttuurin aktiivit -- jotkut pienet levy-yhtiöt, muusikot, taiteentekijät -- valitsevat olla liittymättä tekijänoikeusjärjestöihin: tällöin tekijänoikeudet pysyvät artistilla itsellään ja hän voi levittää musiikkiaan ilmaiseksi tai pyytää siitä itse valitsemansa maksun.)Kun nyt olemme tilanteessa, jossa arviolta puolitoista miljoonaa suomalaista (ja sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa) pitää ilmaista kulttuuria kansalaisoikeutenaan ja syyllistyy tekijänoikeusrikoksiin päivittäin (samalla altistuen tuhansien eurojen sakoille käryn käydessä), kun levy-yhtiöiden työntekijät vuotavat albumit nettiin ennen niiden ilmestymistä pieninä guerrilla-kulttuurinlevitystekoinaan, kun kopiointia ei yksinkertaisesti enää ole mahdollista pitää rikoksena (tai sitten rikollisia olemme jokainen), voidaan sanoa että kyse on maailmanlaajuisesta kapinasta tekijänoikeusjärjestöjen syrjäyttämiseksi mieltemme ja sielujemme hyvinvoinnin puolesta.
Kun konsensus siitä, että kulttuuri kuuluu ilmaiseksi kaikille, levittää rihmastojaan yhä laajemmalle, päästään laajempaan kysymykseen siitä, mikä kaikki muu on meidän synnyinoikeutemme ja mitä ylipäätään voimme sanoa omistavamme; tässä tietysti on yksi syy siihen, miksi valtiot myötäilevät tekijänoikeusjärjestöjen vaatimuksia. Kulttuuri ei ole muusta maailmasta irrallinen ilmiö, vaan ilmiö, jossa meidän on helpompi reagoida kuin muualla jylläävän koneiston rattaissa (olkoonkin, että suuri osa kulttuurista on myös ihmisrattaistettua tuotantoteollisuutta). Se voi auttaa meitä näkemään itsemme tarpeinemme ja tahtoinemme.
Kulttuurin vapautuessa vapautuu koko se osa elämistämme, jonka käytämme kulttuurin parissa. Solmu alkaa aukenemaan. Enää on vedettävä tuosta...
Tekstit
