Ihmissuhteet, sanotaan, eivät ole poliittisia vaan yksityisiä. Se, miten kasvatamme lapsemme tai mitä makuuhuoneessa tapahtuu ei liity politiikkaan. Antiautoritääri voi alistua dominatrixille, koska se on "vain seksiä", ja feministi voi kuunnella isäänsä enemmän kuin äitiään, sillä kaikki tämä tapahtuu sillä alueella, joka jollain utuisella verholla on rajattu muun maailman ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Olen aina suhtautunut tähän kriittisesti, sillä ne arvot ja toimintamallit, joille annamme sijaa läheisimmissä ihmissuhteissamme, saavat sijan lähimpää itseämme. Niin kauan kun kyyllä on pesä povellani, sillä on pääsy mukanani koko maailmaani.
Vallan ja epävarmuuden teatterisalitEräs tuttuni väitti, että parisuhteissa on kyse ainoastaan vallasta. Minussa on kylliksi romantikkoa, että uskon ja tahdon uskoa niissä olevan myös jotain muuta, että uskon ja tahdon uskoa rakkauden olevan erotettavissa vallanhimosta sen sijaan, että niiden välille voisi vetää yhtäläisyysmerkin. Mutta valtarakenteita kyllä on kaikkialla, missä ihmisiäkin, ja monesti läheisten ihmissuhteidemme valtarakenteet ovat ristiriidassa koko muun ajatusmaailmamme kanssa.
Kysyn siis: millaisia valtarakenteita ihmissuhteissamme on? Mihin ne perustuvat? Ovatko ne aiheellisia? Entä miten ne ovat muutettavissa?
Oma epätieteellinen mutuhavaintomaailmani antaisi ymmärtää valtarakenteiden sekä ihmissuhteissa että tarkemmin katsottuna myös laajemmassa mittakaavassa perustuvan epävarmuuden ja riippuvaisuuden tunteille. Senkaltainen mielipiteiden, makutottumusten jne. ohjailu, jonka varassa sekä yhteiskuntamme että monet ihmissuhteet riippuvat, on mahdollista ainoastaan niin kauan, kun ohjailtava osapuoli tai kansanryhmä kokee olevansa toisesta / järjestelmästä henkisesti tai fyysisesti riippuvainen - tai ainakin pitää toisen / järjestelmän tapaa toimia oikeutetumpana, viisaampana, tyylikkäämpänä tai vain monimutkaisempana kuin omaansa.
Tuollainen epätasapainoinen näkemys läheisestä henkilöstä ja omasta itsestä on mahdollinen, koska illuusioihin perustuvassa ihmissuhteessa itse on tietysti "vain ihminen", mitä palvonnan kohde, ikoniksi noussut toinen, ei ole. Mahdollisuus olla oma kokonainen itsensä poistuu sekä itseltä, "vain ihmiseltä", että toiselta, "Hienolta Ihmiseltä", joka nyt ei saa näyttää heikkoja puoliaan. Tyypillisessä illuusioihin perustuvassa ihmissuhteessa kumpikin osapuoli näkee itsensä "vain ihmisenä" ja toisen tyylitelmänä, ikonina. Näin syntyy herkkä näennäinen balanssi, jonka ylläpito vaatii jatkuvaa oman olemassaolon oikeuttamista pyrkimällä jäljittelemään Hienoa Ihmistä ja kätkemällä omat heikkoutensa, jotta toinen ei halveksuisi tai katoaisi. Tämän teatterin yleisönä toinen näkee näyttelevän kumppaninsa sinä Hienona Ihmisenä, joksi itse toisen silmissä muuttuu.
Hienon Ihmisen rooli ei välttämättä ole henkilökuva menestyvästä, hymyilevästä, kaiken saavasta yli-ihmisestä, vaan idolisoitu Hieno Ihminen voi olla myös traaginen hahmo, kaikelle sanomiselleni ja tekemiselleni herkkä itsetuhon partaalla häilyvä posliininukke, jonka edessä on erikoisen tärkeää peittää omat ns. virheensä, sillä niistä kuullessaan nukkea
sattuu niin kovin, että hänen koko olemassaolonsa on "vain ihmisen" teatterin varassa. Sekä yli-ihmisen että nuken rooleihin liittyy tyranniaksi yltyvä valta-asema: yli-ihminen tuomitsee sinut ja tekosi niin, että sinua sattuu. Nukke-uhri tuomitsee sinut ja tekosi niin, että häntä sattuu. Molemmat tuomiot täyttävät "vain ihmisen" syyllisyydellä ja itseinholla, jotka johtavat yhä huikeampaan teatteriin - yhä huikeampaan alistumiseen. Pahimmillaan ihmissuhde on molemminpuolista tyranniaa, joka ei synny halusta alistaa, vaan halusta tulla hyväksytyksi.
Sama koskee tietysti myös järjestelmää, jonka sisäpuolella väistämättä olemme. Yksi oire, jonka pohjalta on helppo haistella, kuka joutuu tekemään eniten kumppaninsa tai ympäröivän maailmansa hyväksynnän saadakseen, on pynttäytyminen. Kautta aikojen koristautuminen on ollut valta-aseman ulkoinen merkki ja siten tarpeen vain niille, joiden tarvitsema valta on muista riippuvainen. Muinaisuudessa miehet koristautuivat soitimelle naisten valikoidessa mieleisensä, nyt asetelma on päinvastainen. Mutta kautta aikojen eliitti on ollut kaikkein korein, ei siksi että heillä on siihen varaa - varallisuuden voi suunnata muuhunkin - vaan siksi, että heidän valta-asemansa on mahdollinen vain niin kauan, kun alemmat luokat hyväksyvät sen.
Kohti sosiaalista muutostaAvoimuuden puutetta perustellaan tuskan pelolla. En uskalla kertoa rakkaalleni ihastuneeni toiseen tai äidilleni varastaneeni, sillä nukke-uhrille "tieto lisää tuskaa", ikään kuin tuska tulisi ilman syytä ja jäädäkseen. Mutta ihmissuhteessa tuskaa on kahdenlaista. On väkivallasta johtuvaa tuskaa ja on kasvukivuista johtuvaa tuskaa. Selvennänpä.
Jos ihmissuhde ei ole pelkkää valtapeliä ja riippuvaisuuden harhaa, jos sillä kuitenkin on aidon rakkauden ja kiintymyksen selkäranka ytimenään, ei teatteri ole välttämättömyys tai velvollisuus. Läheinen ihmissuhde voi päinvastoin olla turvallinen paikka avata omaa itseä radikaalin rehellisyyden strategialle. Sen sijaan, että rakentaisimme ihmissuhteistamme epävarmuuden, tabujen ja riippuvaisuuden turvasatamia, voimme tehdä niistä avoimuuden saarekkeita, tiloja joissa koko keho-mieli on tervetullut ilman rooliasua, ilman kampausta.
Yksi ihmissuhteiden suurimpia tabuja on se, mitä nimitämme uskollisuuden ihanteeksi. "Jos se pettää, jätä se." Mutta nimenomaan sen absoluuttisuus on työstänyt siitä valtavan tuhoisan aseen aitoa yhteisöllisyyttä vastaan. Se on veitsi, joka leikkelee summamutikassa ihmissuhteidemme hämähäkinseitin rihmoja vedoten juuri niihin asioihin, jotka se pyrkii tuhoamaan: rehellisyyteen, luotettavuuteen, rakkauteen. Ihastuminen on täysin luonnollinen asia myös parisuhteessa jo oleville. Mikäli omaan ihanaan ihastumiseensa joutuu suhtautumaan hirvittävänä salaisuutena, "jos rakkaimpani saa tietää, menetän hänet", kuinka varovaiseksi rakkaimpansa lähellä lopulta tulee? Kuinka monta eri puolta itsestään lopulta joutuu peittämään? Entä kun molemmat osapuolet ovat peittäneet puolet minästään? Voidaanko silloin enää puhua rehellisyydestä tai luottamuksesta, kun toiselle ei voi paljastaa oman itseään? Yksiavioisuuden lupaukseen kuuluu tavallisesti lupaus olla ihastumatta muihin kuin valittuun kumppaniinsa, mutta entä jos tämä lupaus on käytännössä mahdoton pitää (ellei onni ole myötäinen)? Voidaanko lupauksen, jonka pitäminen on mahdotonta, tekemistä pitää uskollisuutena? Minusta uskollista olisi näyttää itsensä ja varoa vannomasta väärää valaa.
Strategista olisi ottaa härkää sarvista ja nujertaa ensin suurin este todellisen avoimuuden ja rehellisyyden tiellä. Sen jälkeen muut sisäiset solmukohdat ovat heikenneet huomattavasti helpommiksi käsitellä. Vasta itsensä tunteva voi toimia todellisena muutosvoimana, sillä vasta itsensä tunteva voi tuntea tahtonsa. Jos vapaus on vapautta toimia tahtonsa mukaan, emme ole vapaita ennen kuin tunnemme itsemme. Jos vapaus on vapautta toimia tahtonsa mukaan, emme voi tukea rakkaimpiemme vapautumista ennen kuin tunnemme heidät. Vasta, kun tunnemme toisemme ja rakastamme toisiamme toistemme olemista rajoittamatta, voimme synnyttää todella ei-autoritääristä yhteisöllisyyttä.
Tietenkin se on vaikeaa. Tietenkin se sattuu, mutta se mitä sattuu on se puoli minusta joka haluaa pitää rakkaani marionetinlangat käsissään - se puoli minusta, joka pitelee rystyset valkeina paikallaan sitä, mikä väistämättä virtaa. Ego. Halu pysyä tilanteen haavoittumattomana herrana perustuu harhoille, joista luopuminen, niin hankalaa ja kipuilevaa kuin se onkin, on ainoa tapa avata silmänsä läheiselleen ja itselleen.
Solmukohta paljastaa itsensäEi ole pahoja tunteita, on vain vaikeita tunteita. Suru, välinpitämättömyys ja viha ovat ongelmien indikaattoreita ja jokainen surun tunne on vihje, jonka perusteella on mahdollista avata itseään, katsoa sisälleen, nähdä, mihin asioihin ihmissuhteessaan on takertunut niin, että havainto niiden puuttumisesta - tai siitä, ettei niitä koskaan ollutkaan - saa aikaan tuskaa. Ahdistus ei ole maailmantuskaisen väitöslauseen huutomerkki eikä piste apaattisen toteamuksen perässä vaan kysymysmerkki, joka kehottaa etsimään sisältään sitä solmukohtaa, joka avattuna antaa myös kivun liueta vähitellen pois.
Vaikeat tunteet ovat ongelmallisia jo silloin, kun ne toimivat vain minun sisälläni, minuun itseeni kohdistuen. Astetta hankalammiksi ne tulevat silloin, kun ne liittyvät ihmissuhteisiimme, sillä silloin niissä on aina mahdollisuus horjahtaa syyllisyyden ja syyllistyksen valtapelin sudenkuoppaan. Tarvitaan valppautta, tarkkaavaisuutta omien ajatusten ja tekojen suhteen, jotteivät pelot muuttuisi sellaisiksi syövereiksi, jotka hermostuksemme voimalla toteuttavat juuri ne kauhukuvat, joista yrittivät varoittaa.
Tahdommeko todellakin varoa sanomasta tai tekemästä niitä asioita, joista läheisemme kokevat surua? Vai haluammeko tukea ja auttaa heitä kohtaamaan pelkäämänsä asiat ja kasvamaan niitä suuremmiksi? Uhri-nuken mustasukkainen kipu kenties rajoittaa hänen rakastettunsa toimintaa, mutta enemmän se rajoittaa hänen omaa maailmaansa. Valitsemalla kohtaamisen ja rehellisyyden kivisen, mutta suoran tien ihmissuhteittemme verkko muuttuu itseään suuremmaksi, henkilökohtaisen vapautumisen, voimautumisen ja itsetuntemuksen strategiaksi. Henkilökohtaisen vapautumisemme väreet kasvavat aallokoksi, joka vapauttaa meidät myös sosiaalisesti, poliittisesti. Vasta muuttuessamme muuttuu myös maailmamme. Jokaisen solmukohdan paljastaessa itsensä jää tehtäväksemme mennä sinne, missä tuska tuntuu, ja avata köydet.
Tekstit
